Itsevastuu — kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää

Tämän kirjoituksen aihe on muhinut minulla jo pitkään. Syytän siitä Katleenaa, jolta kyseisen käsitteen opin (ja varastin otsikonkin härskisti Katleenalta).

Olen tuntenut vetoa itsevastuun periaatetta kohtaan tietämättäni koko elämäni. Vasta Katleenaan tutustumisen jälkeen olen oppinut sanoittamaan ne samat periaatteet, joiden mukaan olen tehnyt päätöksiä. Olen tyypillisesti aina tehnyt mielestäni oikean päätöksen, riippumatta siitä onko se ollut minulle helppoa. Yleensä kaikki ne vaikeimmat päätökset ovat myös niitä tärkeimpiä. Ja jokainen hankala päätös on kasvattanut minusta sellaisen kuin nyt olen.

Koko elämä, persoonamme ja kohtalomme on toistuvien pienten päätösten sarjaa. Emme voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta voimme vaikuttaa kaikkeen jonkun verran. Nämä pienet mikropäätökset kertautuvat elämän mittaisena aikana, ja kasautuvat loppujen lopuksi möykyksi jota arjeksi kutsutaan. Olemme siis kaikki omien päätöstemme summia. Jos kukaan ei kanna vastuuta päätöksistä, kukaan ei ole ohjaksissa. Tuntuu helposti, että ajelehdimme holtittomasti elämän pyörteiden vietävänä, ja että kaikenlaista ikävää tapahtuu meille tahtomattamme. Voimme kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ainakin vähän. Itsevastuun periaate antaa mahdollisuuden siirtyä omassa elämässämme ohjaajan paikalle.

Itsevastuu on kuin hitaasti virtaava joki; muutos on pientä, mutta lopputuloksena muutos on valtava.

Minulle itsevastuu tarkoittaa erityisesti ja itsekkäästi valtaa päättää omasta kohtalostani. Useissa kohtaa elämääni olen “joutunut” tilanteeseen, joka on ollut kannaltani kivulias ja epäreilu. Sellaisessa tilanteessa asiaan voi suhtautua kahdella tavalla:

  1. Uhriutuva asenne (“ei ole minun vikani”, “olisin muuten pärjännyt, mutkun x” ja niin edelleen), tai;
  2. Itsevastuullinen asenne (“näin kävi – joko oma moka tai yllättävä käänne. Seuraavalla kerralla teen eri tavalla tai en edes oleta tällaista lopputulosta”).

Ykkösvaihtoehto on tyypillisin suhtautumistapa. Se ei valitettavasti vain auta mitään. Uhriutuminen on helppoa ja houkuttelevaa, koska olemalla oman elämänsä uhri saa helposti huolenpitoa — oli se sitten pieni henkinen päähäntaputus ystävältä tai hyväksyvä kommentti samanmieliseltä nettipersoonalta. Todellisuudessa se on pahin mahdollinen karhunpalvelus sinulle itsellesi. Siinä vaiheessa kun ottaa itselleen uhrin roolin, menettää palan itsetuntoaan. Jokainen uhriutuja nimittäin tajuaa syvällä sisällään, että kyse on viime kädessä heikkoudesta ja omasta kyvyttömyydestä vaikuttaa tilanteeseensa. Sen sijaan että asiasta oppisi parhaansa mukaan, myöntää itselleen olevansa kyvytön, suojelemista kaipaava ja heikko.

Toki meistä jokainen saa olla heikko niin halutessaan. Uhriutumisessa kuitenkin luopuu palan itsetunnostaan ilman taistelua; sen vain antaa pois, miettimättä yhtään, mikä sen todellinen arvo on. Kuvittele, että joku kulkee koko elämänsä tilanteesta toiseen, ja kaikki ikävä joka sattuu hänelle on seurausta olosuhteista tai muiden ihmisten toimista. Jos hän kantaisi edes pienen murusen vastuuta omista toimistaan, tilanne saattaisi kääntyä nopeastikin.

Itsevastuullinen suhtautuminen antaa vallan takaisin itsellesi. Et ehkä voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, mutta voit silti yrittää vaikuttaa tilanteeseesi. Aika harvoin on oikeasti sellaisia tilanteita, joissa sinulla ei ole yhtään vaikutusmahdollisuuksia (tokihan voi olla, että sinut on lamautettu jollain kemikaalilla siten, että et kykene liikauttamaan lihastakaan). Ja kun yrität parhaasi, saat muutettua tilannetta luultavasti ainakin vähän siihen suuntaan, että koet yrittäneesi.

Kun kantaa itsevastuun yhä isommissa ja isommissa asioissa, ennen pitkää et enää muuta osaakaan. Jokainen vastoinkäyminen muuttuu oppimistilaisuudeksi. Ihmissuhteidesi ja elämäsi laatu paranee huomattavasti, koska lähelläsi on helpompi olla. Ja lähelläsi on helpompi olla, koska osaat olla helpommin itsesi kanssa.

Itsevastuu vapauttaa uhrin roolista oman elämän toimijaksi.


Meillä on Katleenan kanssa itsevastuullisuudesta tekeillä pieni pamflettikin, koska se on mielestämme yksi tärkeimmistä periaatteista, joilla omaa elämäänsä voi muuttaa positiiviseen suuntaan. Voit lukea Katleenan blogissa itsevastuuta koskevia kirjoituksia täältä.

Stoalaisuuden alkupuraisu

Olen pyöritellyt stoalaisuutta jo pidemmän aikaa, mutta en ole oikein saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta. Se on jotenkin ollut pitkään niin intiimi osa ajatteluani, että en ole halunnut avata sitä kaikille. Sen lisäksi, koen että jos kerron harjoittavani stoalaisuutta, minun jotenkin pitäisi kyetä siteeraamaan filosofian suuria nimiä ja väittelemään stoalaisen filosofian peruspilareista suhteessa muihin merkittäviin filosofioihin. Kyllä, olen lukenut muun muassa Senecaa ja Marcus Aureliusta, mutta en usko että pystyisin avaamaan paljoakaan heidän ajatuksistaan kahvipöytäkeskusteluissa fiksusti ja arkisesti ymmärrettävään muotoon. Jätän sen osuuden muille.

Stoalaisuus tunnutaan usein ymmärrettävän väärin, tai hyvin suppeasti. Ihmisillä on tietenkin taipumuksena typistää asioita sellaiseen muottiin, johon on helppo ottaa mustavalkoisesti kantaa. Silloin asiat voi käsitellä näppärästi ja nopeasti, pois mieltä vaivaamasta. Esimerkiksi stoalaisuudesta kuulee usein sanottavan, että se on pohjimmiltaan tunnekylmyyttä ja hyvienkin tunteiden kuristamista. Aika usein kuulee myös esimerkin, että oman lapsenkaan kuoleman ei pitäisi liikauttaa. Vaikka stoalaisuutta voi toki niinkin tulkita, ytimessä ei kuitenkaan ole tunnekylmyys ja välinpitämättömyys.

Itselleni stoalaisuus tarkoittaa ensisijaisesti:

Rauhaa. Negatiivisissa tunteissa märehtimisessä ei ole mitään hyötyä. Viha, kateus ja ahneus saastuttavat vain oman sielun. Positiiviset tunteetkin ovat pohjimmiltaan kivuliaita. Mitä enemmän jotain rakastat, sitä enemmän sinuun sattuu jos (kun) se viedään sinulta pois. Kukaan ei kiellä nauttimasta positiivisista tunteista — kunhan tiedostaa, että se ei ole pysyvää. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

Kiitollisuutta. Koska olemme täällä vain lyhyen hetken, emmekä oikeasti voi vaikuttaa hirveästi siihen miten tai milloin täältä lähdemme, kannattaa nauttia siitä elämästä joka meille on annettu. Sanon “annettu”, koska se kuvaa parhaiten sitä kosmista vaihtokauppaa, jossa saamme nauttia tietoisuudesta kärsimyksellä maksettuna. Elämän hetki on lyhyt, ja siitä kannattaa nauttia kun vielä voi.

Vapautta maailmantuskasta. Maailmassa on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joihin voimme itse vaikuttaa. Se, että Pohjois-Korean irstaileva lapsikuningas hipelöi kolmannen maailmansodan aloitusnappulaa, on kammottavaa. Se, että Välimereen hukkuu lapsia, on kammottavaa. Se, että maailmassa on kipua ja kärsimystä, on kammottavaa. Mutta me emme voi tehdä sille yhtään mitään. On ihan turha vaivata sydäntä ja päätään asioilla, jotka ovat oman vaikutuspiirimme ulkopuolella.

Onnea. Kun hallitsee tunteensa, pystyy elämään hetkessä ja hyväksymään elämän realiteetit, on pakostakin onnellisempi. Sisäinen myrsky vesilasissa on paljon tyynempi tuulahdus, kun ei tarvitse enää ottaa kierroksia turhasta. Voi vain katsoa maailmaa, ja keskittyä niihin asioihin joihin on mahdollista vaikuttaa. Sen lisäksi, tunteiden myrskytessä vähemmän, positiivisia asioita tapahtuu.


Stoalaisuus on tuonut elämääni rauhaa, onnea ja kykyä nauttia hetkestä. Jos haluat lukea stoalaisuudesta lisää, aloita vaikka tästä.