Muistatko sinä ensimmäisen tietokoneesi?

Tämä nyt tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen aina ollut kunnon nörtti. Silmälasejani ei ole tarvinnut turpiinottamisen jäljiltä toki teippailla yhteen, mutta se johtuu vain siitä, että olin niin fiksu että laitoin lasit aina suojaan ennen kuin rystypurilaisen tarjoilu alkoi. Tämä oli aivan perusruokavaliota nörteille 80-luvun Kuopiossa. Ja mikä onkaan nörtimpää kuin tietokoneet.

Kansantalouden suhteen elettiin kai melko ok aikaa, mutta ei se arjessa ihan kauheasti näkynyt. Maistoin pizzaa ensimmäisen kerran joskus 1988, ja sitä ennen suurinta herkkua lähikaupasta olikin jauhoinen lauantaimakkara. Virastoissa ja toimistorakennuksissa haisi vielä tupakka, ja betonikolhoosit olivat edelleen suosittu arkkitehtuurin ilmentymä (näin jälkikäteen ajateltuna aikakausi kuulostaa ihan Neuvostoliitolta). Tuon ajan tietokoneet olivat enemmänkin kehittyneitä sähkökirjoituskoneita, ja varsinaisia tietokoneita alkoi hiljalleen ilmestyä eri muodoissaan vähän varakkaampiin perheisiin ja yrityksiin.

Ensimmäisen kerran pääsin käpälöimään oikeaa tietokonetta kummisetäni toimistolla. Sen verran kova veto oli tietokoneiden suuntaan, että muiden tuijottaessa telkkaria hipsin viihdyttämään itseäni taulukkolaskentaohjelmalla. Oli melko futuristinen olo, kun junttasi koneeseen lerpun ja sai palkkioksi eteensä vilkkuvan komentotulkin. Komentoriville pystyi kirjoittelemaan vaikka mitä, ja jos kävi tuuri, löysi jonkun komennon joka oikeasti tekikin jotain. Ja jos kävi oikein hyvä tuuri, se samainen komento ei pyyhkinyt koko lerppua tyhjäksi.

Vaikka komentotulkin käskyttäminen olikin mitä mielenkiintoisinta puuhaa, vastannee se nykyasteikolla viihdyttävyydeltään vähän samaa kuin kasaisi räkätapeilla käpylehmiä. Vihreässä näyttöpäätteen valossa kylpiessäni kuitenkin päätin, että jotenkin tähän tietokonemaailmaan on päästävä mukaan. Ja koska oikeaan tietokoneeseen ei ollut varaa, hommasin heti tilaisuuden tullen kirpparilta käytetyn funktiolaskimen (taisi olla Casio FX-7000G) pahinta tietokonekuumetta helpottamaan.

Laskin oli pienissä näpeissä sen verran iso, että sitä saattoi pitää sopivasti virittyneellä mielikuvituksella oikeana tietokoneena (ja nykyään ei tarvitse edes kuvitella). Sen lisäksi että laskimella pystyi laskemaan kaikenlaista, sillä pystyi myös piirtämään. Siis pystyi, jos osasi ensin kirjoittaa kaavan, jonka mukaan laskin sitten piirsi kuvaajan t-o-d-e-l-l-a-h-i-t-a-a-s-t-i. Funktiolaskimen käyttäminen piirto-ohjelmana oli kuitenkin hieman haastavaa, ja piirtelyn lomassa kului patteripaketti jos toinenkin erilaisia käyriä opetellessa. Eipä tosin mennyt aivokapasiteetti hukkaan, kun yritti hahmotella sopivan muotoisia sekundäärisiä sukupuoliominaisuuksia sinikäyriä säätämällä.

Tämä on nätti tapa kertoa, että piirtelin taskulaskimella tissikuvia.

Murhasimulaattori! Nuoriso pilalla!

Ylen päätös näyttää telkkarissa Counter Striken finaali nosti odotetusti mielensäpahoittajien paskamyrskyn. Luulin jotenkin, että tämä tietokonepelaaminen-mädättää-aivot-ja-pilaa-nuorison -asenne olisi jäänyt jo jonnekin 90-luvulle. Ei näköjään. Vanhemman ikäpolven tunkkaiset asenteet puskevat läpi edelleen (on hieman huvittavaa kun joutuu puhumaan tietokonepelien vastustajista “vanhempana ikäpolvena”, vaikka oma mittari lähenee neljääkymmentä…).

Peliverkkareiden repiminen tuntuu omasta näkökulmasta todella mysteeriseltä, koska itse olen oppinut erilaisista peleistä paljon.

World of Warcraftissa opin enemmän arkienglantia kuin lukiossa tai peruskoulussa konsanaan — enkä puhu kieliopista. Opin keskustelemaan ja kirjoittamaan nopeasti, ja tutustuin samalla hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin ympäri maailmaa. Eikä mikään ole ollut niin opettavaista yrittäjän uralleni kuin kokemus killan pyörittämisestä tai raidien järjestämisestä virtuaalimaailmassa. Siellä tulivat tutuksi hienot ihmiset, selkäänpuukottajat, taloudelliset haasteet, sovittelutaidot, neuvottelukyky, aikataulutus, huutokauppojen markkinatalous ja logistiikan perusteet — joitain selkeimpiä mainitakseni. Missä muualla tällaisia taitoja voi oppia ennen työelämää? Peruskoulussa? Salli mun nauraa.

Esimerkiksi shakki on arvostettu ja perinteikäs peli. Valideja siirtoja on käsittämätön määrä ja siirtojen miettiminen saa helposti aivot solmuun. Shakki on kuitenkin senioreiden horkkaista puistokävelyä verrattuna vaikka StarCraftiin. Pelaajana joudut toimimaan samaan aikaan usealla eri tasolla pärjätäksesi edes välttävästi julkisissa matseissa — ja siltikin luultavasti päädyt ottamaan turpaasi melkein joka kerta.

Sen lisäksi että peli on stressaavaa (ei ole vuoroja kuten shakissa, vaan jokainen sekunti ratkaisee), joutuu samaan aikaan keskittymään strategiaan, taktiikkaan, logistiikkaan, tuotantoaikoihin, ajan kulumiseen ja talouteen (ja valuuttoja ei ole vain yksi, vaan kaksi). Taisteluissa joudut keskittymään taktiikan lisäksi yksittäisten yksiköiden mikromanagerointiin (kaikilla yksilöillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja ns. counterit — ja yksiköitä voi tietenkin päivittää eri tasoisiksi, mikä myös vaikuttaa taistelutehokkuuteen). Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun partioit ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi tai reagoit vihollisen liikkeisiin. Koko matsin ajan tietenkin pelaat hermopeliä vastustajan kanssa ja yrität saada vastustajan epätasapainoon.

Eivätkä StarCraftin välttämättömät taidot ole vain korvien välissä. Myös hienomotoriikan täytyy olla kunnossa. Jos klikkaat väärään pikseliin, saatat hävitä ratkaisevan taistelun ja mahdollisesti samalla koko matsin. Ja tiesittekö, että ollaksesi vaikka kohtalainen Zerg-pelaaja sinulla täytyy olla yli 60 APM (actions per minute, eli toimintoja minuutissa) nopeus? Kiihkeimpien taistelujen aikana APM kipuaa helposti 300:aan. Aika tiuhaan saa hiiri liikkua ja näppis napsua, että pääsee samaan tavallisessa toimistotyössä.

Ja milloin viimeksi olet pelannut shakkia moninpelinä?

TV:ssä näytetty CS:GO oli virkistävä tuulahdus uudesta ajasta. Luulen, että moni lähetystä seurannut tunsi ensimmäistä kertaa saaneensa vastinetta pakolliselle Yle-verolle — sille samalle jolla on kustannettu kaikenlaisten ping-pongien televisioinnit ja Turkan taidefilmit jo vuodesta pettuleipä.

Tietokonepelien huonoista puolista on lässytetty lapsuudestani lähtien. Voitaisiinko unohtaa jo pelien uhkakuvista huolehtiminen ja siirtyä seuraavan ilmiön demonisointiin? Vai oliko sosiaalisen median harmilliset vaikutukset nuorisoon jo liian kaluttu aihe?

Pitäkää seniorit käpylehmänne, mä menen pelaamaan nyt Dotaa. Ihan keskellä päivää.

Titanfall

unnamed-3

Olen pelaillut parin viikon aikana satunnaisesti Titanfallia. Kerron heti alkuun, että se on viimeistelty, hyvä peli. Se on sellainen kuin Call of Dutyn alkuperäisiltä tekijöiltä voisi olettaakin. Kontrollit toimivat, bugeja ei juurikaan ole ja kaikki on kaunista. Pelimekaniikassa ei ole ikäviä yllätyksiä.

Pelin parhaimpia ominaisuuksia on tietenkin mech- anteeksi titaanit, joita alkaa satamaan taivaalta sitä mukaa kun saa kerättyä osumia ja tappoja. Titaanit voi jättää automaatille (joka yllättäen on aika fiksu) tai hypätä kyytiin. On kieltämättä pikkuisen kolea fiilis, kun titaanin kontrollit aukeavat nenän eteen. Suurimman osan ajasta tykkäsin vain juoksennella titaanillani pitkin kenttää liiskoen vastapuolen pikkurobotteja nauraen ilkeästi.

Toinen hieno piirre on pilottien kyky juosta pitkiäkin matkoja pitkin seiniä. Tämä mahdollistaa melkoisia parkour-komboja, jotka yhdistettynä vaikka kranaattien kylvämiseen vihulaisten päälle aiheuttaa spontaaneja tyydytyksen tunteita. Paras hetkeni on ollut, kun juoksin pitkin seinää vihollisen titaanin niskaan, tuhosin titaanin rodeolla, hyppäsin sen jälkeen räjähdyksen voimasta seuraavan titaanin niskaan, tuhosin senkin, ja sitten hyppäsin lennosta sisään omaan titaaniin. Kaikki tämä ilman että jalat koskivat kertaakaan maata. Lievä Matrix-fiilis.

No ok, pari grudgeakin löytyy.

  • Kampanja on hajuton, mauton ja kliininen. Minulle oli ihan sama, vaikka konfliktin molemmat puolet olisivat delanneet.
  • Asetyypit ja damage. Pelin tehokkain tarkkuuskivääri vaatii kaksi keskikehon osumaa, mutta jumpkick teloo välittömästi. Häh? Ymmärrän että pelissä pitää olla melee-tyyppinen hyökkäys, mutta jotain rotia nyt sentään.
  • Hardcore-moodin puuttuminen. Pelintekijät ovat todenneet, että peliin ei tule hc-moodia.
  • Jänispelaajien nuoleskelu. Myös tämä peli on tehty jänispelaajia varten. Siis tyyppejä, jotka hyppivät ympäriinsä kuin kiimaiset jänikset, ja valittavat tarkka-ampujia camppereiksi. Tätä vahvistaa edellisten kohtien lisäksi seinillä juoksentelu.
  • Haulikot. Oikeasti, haulikot ja SMG:t ovat jokaisen fps-pelin p*rsereikä, joilla kompensoidaan energiajuomakoomassa olevien finninaamojen käsien tärinää. Ja tietenkin pistooli on pelin paras tarkkuuskivääri.

Oikeastaan vain hc-moodin puuttuminen takaa sen, että en kauaa jaksa Titanfallia pelailla. Veikkaan että pelille muodostuu oma fanaattinen käyttäjäkuntansa, mutta itselle siitä tuskin tulee vakiseuralaista.

The Dragonborn Comes livenä – huh huh

Score_flyer_A6.cdr

Olin kuuntelemassa viime viikolla Score-konserttia. Score on Orvar Säfströmin ja Magnus Johanssonin luoma konsepti, jossa soitetaan vain pelimusiikkia. Turun filharmoninen orkesteri soitti mahtavia yhdistelmiä mm. Call of Dutystä, Halo 2:sta, Super Mariosta, Final Fantasysta ja Skyrimistä. Pakkohan sinne oli mennä, kun tilaisuus tuli.

Sabina Zweiacker pääsi ääneen vain muutaman kerran, mutta ääni oli todella pysäyttävä. Vaikka kuinka upottaisi rahaa kalliisiin hifijärjestelmiin, aito asia on Aito Asia. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä.

Oma ehdoton suosikkini on tietenkin Skyrimin The Dragonborn Comes. Oheisessa videossa Malukah vetää biisin sen verran pysäyttävästi, että suorastaan ahdistaa.

15 peliä

Facebookissa kiertää meemi, jossa pitää listata 15 tärkeintä peliä asiaa tarkemmin miettimättä.

  1. World of Warcraft: peliaika on varmaan 1–2 vuotta. Tunnen edelleen vanilla-WOW:n kartat ja paikat paremmin kuin Turun keskustan. En uskalla asentaa clienttia, kun pelkään jääväni uudestaan koukkuun.
  2. Golden Axe: tästä alkoi värillisen tietokonegrafiikan aikakausi omalla kohdallani. Ikinä en päässyt jättiläisiä pidemmälle.
  3. Command & Conquer: kieli poskella, mutta rts-pelien ensimmäinen kuningas.
  4. Deus Ex: ehkä tunnelmaltaan eniten koskettava.
  5. Myth: tylyin tunnelma ever.
  6. Baldur’s Gate: ensimmäinen RPG johon jäin koukkuun.
  7. Diablo: ranteet huutavat hoosiannaa vieläkin.
  8. Halo: ensimmäistä kertaa korkealla avaruuden sfääreissä.
  9. Mass Effect: wow.
  10. WarCraft: tästä lähti koko WoW:n lore.
  11. Unreal Tournament: ainoa peli, jossa vaimoni on kyykyttänyt minua kunnolla.
  12. Call of Duty: aivot naulaan ja menoksi.
  13. StrarCraft: esport, jonka aloin ottaa vähän liian vakavasti.
  14. Dota 2: esport, johon tutustuin vasta viime vuonna. “How could have I missed that!”
  15. Fallout: missään pelissä en ole nauranut niin paljon.

Aika vahvasti on Blizzardin pelit edustettuna. Paljon jäi hyviä pelejä pois listalta (Mortal Combat, Max Payne, Dragon’s Age, Doom, Ghost Recon ja Civilization), mutta kaikkea ei mahdu niin ei voi mitään.