“Sun perse on noussut ylemmäs”

Salihommat ehtivät olemaan reilun kuukauden täysin retuperällä. Pari perättäistä flunssaa, remontti ja muutto pitivät huolen siitä, että salille ei ole ollut asiaa. Nyt onkin hyvä hetki käydä vähän läpi, mitä on saanut rautaa halaillessa aikaiseksi.

Muuton yhteydessä purin vanhoja vaatteita, ja sieltä löytyi laadukas huppari jota en ollut hennonnut heittää kierrätykseen. Sain sen kiitokseksi Boost Turulta, kun kävin jakamassa tarinani Epäonnistumisen päivässä 2011. Muistan vieläkin miten vitutti, kun en mahtunut siihen. Huppari ei siis ole mitenkään erityisen pieni (L), mutta silloin se ei olisi mahtunut kiinni ilman leipäveistä ja jeesusteippiä. Nyt se meni päälle suht kivuttomasti.

Se oli hieman hämmentävä hetki. Ensimmäisenä ajattelin, että vaatteenpienentäjätonttujen veemäinen veljeskunta onkin viettänyt railakkaan pikkujouluiltaman ja pienessä pöhnässä sitten käynyt vaihteeksi lajittelemassa kuivausrumpuun parillisia sukkia ja venyttämässä varastoituja vaatteita. Mutta joo ei. Kyllä se on ihan alkuperäisessä koossa.

Ook ook.

Luulen, että aika monella kroppaansa muokkaavalla saliapinalla on samanlaiset fiilikset. Tuntuu, että tuloksia ei tule pitkään aikaan, ja sitten tulokset tulevatkin yhdessä hujauksessa. Ei siksi, että ne oikeasti tapahtuisivat nopeasti, vaan siksi, että muutos on niin salakavalaa ettei sitä itse huomaa.

Moni on sanonut huomanneensa muutokset saliharrastuksen alettua, mutta itselläni on ollut oikeasti ongelmia muutosten huomaamisessa. Se johtuu ihan vaan siitä, että itsellä on mielessään tietty omakuva, jota ei ole nopea karistaa. Kun oma mielikuva on punkero, siitä ei pääse irti helposti. Aina se vaatii sen jonkun toisen sanomaan, että perse on noussut ylemmäs. Tarina ei tosin kerro, että tarkoitettiinko tällä heitolla naamaa vai tarakkaa.

Saliharjoittelun alkeisoppimäärä

Harmittaa vähän, että mennyt salille aikaisemmin. Kynnys salille menemiseen oli melko korkea, koska en ollut käynyt salilla ennen vuotta 2015 kuin ehkä kerran tai kaksi. Onneksi sain kyytiapua Arokin Esalta, joka lähti henkiseksi tueksi näyttämään miten hommat toimii. Ensimmäiset salikerrat yksin olivat kohtuullisen kuumottavia.

Otin aika nopsaan Personal Trainerin avuksi. Se, että ei tajua liikkeistä hevonhumppaa, on oikeastaan siunaus. Mitä vähemmän vanhoja virheitä tarvitsee unohtaa, sitä helpompaa uusien liikeratojen opiskelu on. Esimerkiksi kyykkäämisen suhteen alku oli ihan hirveää, mutta koska liike ei ollut yhtään tuttu, pääsin opettelemaan uuden liikkeen ohjattuna paljon helpommin.

Ensimmäinen vuosi meni iloisesti PT:n tekemän treeniohjelman mukaisesti. Noudatin ohjelmaa melko orjallisesti, mutta sitten kävi ikävästi ja rasautin selkäni salilla. Toipumisen jälkeen työkaverit vinkkasivat Bull Mentulan etävalmennuksesta. Bull’s All Out olikin juuri se mitä vittuuntunut mieli kaipasikin. Lopputuloksena hiki lensi, rasvaa suli ja lihasta tuli. Ei ihan samaa tahtia kuin vihreiden puheenjohtajalla, mutta kuitenkin.

531 — viimeinkin treeniohjelma rouheille ruuhkavuosille

All Out oli aika rankka rupeama, enkä kyennyt osallistumaan enää seuraavaan. Vaikka valmennus oli kaikkinensa hyvin tehokas, se vei yksinkertaisesti liikaa aikaa ja keskittymistä. Avioero ja sen jälkeinen uuteen elämään totuttelu eivät antaneet juurikaan aikajoustoja, ja oli pakko keksiä jotain muuta.

Sen sijaan että olisin heittänyt hanskat tiskiin, aloin etsimään jotain fiksuja vaihtoehtoja tällaiselle aikahaasteiselle nelikymppiselle toimarille. Eikä kauaakaan, kun Suomen kenties epäsovinnaisin lakimies Jussi Kari auttoi seuraavaan vaiheeseen siirtymisessä ja esitteli 531 -ohjelman. 531:ssä onkin monta kivaa puolta:

  • Se on rakennettu tasaista kasvua silmällä pitäen.
  • Se on perusperiaatteiltaan yksinkertainen ja parin syklin jälkeen helppo oppia.
  • Se ei vaadi niin paljon aikaa kuin monet PT:n virittelemät ohjelmakokonaisuudet. Joka viikko ei tule uutta ninjaliikettä.
  • Tuloksia tulee tasaisesti, joka sykli.
  • Ohjelma rakentuu hyvien perusliikkeiden (mave, kyykky, penkki, pystypunnerrus) päälle, ja niihin keskittymällä lihakset kehittyvät suht’ tasapuolisesti.

Tulokset

Nyt kun katsoo taaksepäin, on helppo nähdä kehitystä. Otin tähän neljä olennaista liikettä (kyykky, penkki, mave ja pystypunnerrus). Näistä mave ja pystypunnerrus ovat selkeästi heikoimmassa hapessa, koska aloitin tosissani niiden kanssa puuhastelun vasta alkuvuodesta.

Kyykky (alla) on siitä kiva liike, että se parantaa kivasti myös tasapainoa, ja ohjelmaan ei tarvitse välttämättä erillistä jalkapäivää. Voin sanoa, että noilla painoilla jalat ovat kipeänä syvältä perseestä ihan ilman jalkaprässiäkin.

Kyykky

Maastaveto on toinen kiva liike. En oikein ymmärrä, miksi en ole aikaisemmin ottanut sitä tosissani. Veikkaisin, että syynä on selän murtumisesta jäänyt pieni epävarmuus, koska mavella varmaan saa rikottua selkänsä jos liikkeen tekee väärin. Toisaalta, sain tähän sen verran hyvän ohjauksen Elixia Onkiniemen PT:ltä, että uskalsin alkaa nostelemaan painoa ihan tosissaan. Alussa kehitys ei tuntunut oikein etenevän, kun päätin että teen mavea ilman mitään vetoremmejä. Nyt vedot alkavat jo tuntuakin jossain.

Maastaveto

Penkkipunnerrus on kiva liike, mutta tässä on vähän sama ongelma kuin kyykyn kanssa. Painon alle jääminen ei hirveästi houkuta, ja jos pää ei kestä, ei rautakaan nouse. Sen lisäksi mulla on penkkitekniikassa varmasti parannettavaa. En kiirehdi tämän kanssa, koska olkapäihin saadut vauriot eivät parane kunnolla — ja koska olen niiltä välttynyt toistaiseksi, niin ajattelin yrittää pitää tilanteen samanlaisena vastaisuudessakin. 😉

Penkkipunnerrus

En oikein tiedä mitä mieltä olisin pystypunnerruksesta. 531:n alussa jouduin jauhamaan liikettä pelkällä 20 kg tangolla, ja se alkoi aika nopeasti v*tuttaa. Nyt tilanne on jo vähän helpottunut, ja on päässyt kiskomaan oikeita painojakin.

Pystypunnerrus tangolla

Tuloksia on siis tullut. Se hyvä puoli saliharrastuksessa on, että ei enää tuijota vaakalukemaa ultimaalisen hyvinvoinnin mittarina. Se kun ei kerro juuri muuta kuin kokonaismassan. Mittanauhan kanssa on vähän samaa ongelmaa: vyötärönympärystä mittaillessa näkee kyllä läskit, mutta ne näkee kyllä ihan paljaalla silmälläkin, thank you very much. Siksi selkeimmät tulokset näkyvätkin vaatteiden istuvuudessa ja ihan konkreettisissa voimatuloksissa.

Mitä seuraavaksi?

Kesän aikana pääsi kertymään vähän parisuhdeplösöä vatsalaukun ympärille. Mikään iso ongelma se ei ole, mutta tuollainen lisuke on harmillinen särö omassa psyykessä, joten vatsaa voisi taltata seuraavaksi vähän soukemmaksi. Se onnistuu ihan vaan vähentämällä sokereita ja valkoista höttöä ruokavaliosta.

Sitten voisi kokeilla 531-ohjelman Jim Wendlerin Boring but Big -varianttia ja katsoa, miten se toimii.

iPhonen syyssiivous

Törmäsin mielenkiintoiseen Jason Stirmanin artikkeliin iPhonen rauhoittamisesta (sori, artikkeli vain Mediumin tilaajille). Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun yritän tuunata internetin taskuikkunasta jotain mitä se ei ole: olen tappanut notifikaatiot, vähentänyt appeja ja kokeillut mitä erilaisimpia sovelluksia, jotta saisin lisää mielenrauhaa. Olen päässyt tässä matkassa todella pitkälle, koska:

  1. Tiedän mitä puhelimeltani haluan,
  2. Osaan laittaa kapulan syrjään ihmisten kanssa ja
  3. Olen löytänyt oikeat ohjelmat käyttötarpeitani varten.

Tämä ei ole ollut ihan helppoa, vaikka onkin yksinkertaista. On nimittäin esimerkiksi paljon helpompi sanoa ettei lue sähköposteja kuin oikeasti tehdä niin. Ei sähköposteja esimerkiksi voi jättää lukematta, ellei koko organisaatio prosesseineen ole rakennettu fiksusti. Ja jos sähköpostiin paukkuvat uutiskirjeet, randomtyyppien aikavarasteluehdotukset ja avainasiakkaiden kriittiset yhteydenotot kaikki sekaisin, ongelmana ei ole sähköpostien määrä vaan prosessien laatu. Eikä ongelma ole se, että sähköpostinotifikaatioita kilisee puhelimessa vaan se, että ne eivät ole priorisoituja. Niinpä yksinkertaiselta vaikuttava asia onkin kompleksinen kokonaisuus, joka on vaatinut paljon työtä, ennen kuin siunattu hiljaisuus koittaa.

Mutta asiaan. Olen saanut priorisoitua sähköisen elämäni siten, että olen tavoitettavissa, mutta en koko ajan tai kaikkien toimesta. Se on antanut minulle hengähdysaikaa, mahdollisuutta keskittyä olennaisiin asioihin. Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että pystyt itse päättämään mitä haluat tehdä. Minusta on tullut reagoijasta aktiivinen toimija.

Olen päässyt jopa niin pitkälle, että melkein pistin iPhonen laatikkoon. Olisin jäänyt kaipaamaan monta asiaa, mutta tarvinnut vain harvaa (facetime lasten kanssa, kamera jne). Ne harvat olivat kuitenkin niin tärkeitä, että en vain pystynyt hankkimaan esimerkiksi Punktin minimalistista mp01-luuria tai siirtymään vanhaan Nokialaiseen (kyllä, niillä voi edelleen soittaa ja tekstata).

Ja siksi tämä vinkki puhutteli minua syvästi. Koko kirjoituksen ytimenä on oikeastaan tämä:

  • Dockiin maksimissaan kolme tärkeintä appia.
  • Kaikki muut sovellukset yhteen kansioon, ja kansio dockiin, järjestys vapaa.
  • Opettele käyttämään Spotlight-hakua, Siriä, widgettejä ja ohjauskeskuksen pikaikoneita.
  • Siivoa notifikaatiot siten, että vain olennaiset asiat pomppaavat esiin.

En osaa sanoa tarkkaan mitä on muuttunut, mutta tämä tuntuu hyvältä. Alla näet oman setuppini. Tärkeimpiä sovelluksiani ovat WhatsApp, Things-taskinhallintaohjelma (joka synkkautuu pilveen, joten sitä voi käyttää myös koneelta) ja Safari. Twitter, Slack ja muut tulevat vasta kaukana takana.


Mielenkiintoista on ollut, että:

  • Yllättävän moni asia löytyy haulla, myös ohjelmien sisältä. Haku on suorastaan pelottavan hyvä.
  • Siri on jo aika fiksu. Ja osaa viimeinkin soittaa Spotifya. ❤️
  • Widgeteistä pääsee helposti kalenteriin, herätyskelloon, kuviin, soittamaan suosikeille, etsimään kaverit, tsekkaamaan sään ja avaamaan Evernoten.
  • Kamera löytyykin näppärästi locksreeniltä.

Lopputuloksena ruudulla on vähemmän hälinää ja kilinää. Käsillä ovat vain ne asiat joita oikeasti tarvitsen. Mieli ja silmä lepää.

Oletko sinä kokeillut jotain vastaavaa?

Itsevastuu — kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää

Tämän kirjoituksen aihe on muhinut minulla jo pitkään. Syytän siitä Katleenaa, jolta kyseisen käsitteen opin (ja varastin otsikonkin härskisti Katleenalta).

Olen tuntenut vetoa itsevastuun periaatetta kohtaan tietämättäni koko elämäni. Vasta Katleenaan tutustumisen jälkeen olen oppinut sanoittamaan ne samat periaatteet, joiden mukaan olen tehnyt päätöksiä. Olen tyypillisesti aina tehnyt mielestäni oikean päätöksen, riippumatta siitä onko se ollut minulle helppoa. Yleensä kaikki ne vaikeimmat päätökset ovat myös niitä tärkeimpiä. Ja jokainen hankala päätös on kasvattanut minusta sellaisen kuin nyt olen.

Koko elämä, persoonamme ja kohtalomme on toistuvien pienten päätösten sarjaa. Emme voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta voimme vaikuttaa kaikkeen jonkun verran. Nämä pienet mikropäätökset kertautuvat elämän mittaisena aikana, ja kasautuvat loppujen lopuksi möykyksi jota arjeksi kutsutaan. Olemme siis kaikki omien päätöstemme summia. Jos kukaan ei kanna vastuuta päätöksistä, kukaan ei ole ohjaksissa. Tuntuu helposti, että ajelehdimme holtittomasti elämän pyörteiden vietävänä, ja että kaikenlaista ikävää tapahtuu meille tahtomattamme. Voimme kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ainakin vähän. Itsevastuun periaate antaa mahdollisuuden siirtyä omassa elämässämme ohjaajan paikalle.

Itsevastuu on kuin hitaasti virtaava joki; muutos on pientä, mutta lopputuloksena muutos on valtava.

Minulle itsevastuu tarkoittaa erityisesti ja itsekkäästi valtaa päättää omasta kohtalostani. Useissa kohtaa elämääni olen “joutunut” tilanteeseen, joka on ollut kannaltani kivulias ja epäreilu. Sellaisessa tilanteessa asiaan voi suhtautua kahdella tavalla:

  1. Uhriutuva asenne (“ei ole minun vikani”, “olisin muuten pärjännyt, mutkun x” ja niin edelleen), tai;
  2. Itsevastuullinen asenne (“näin kävi – joko oma moka tai yllättävä käänne. Seuraavalla kerralla teen eri tavalla tai en edes oleta tällaista lopputulosta”).

Ykkösvaihtoehto on tyypillisin suhtautumistapa. Se ei valitettavasti vain auta mitään. Uhriutuminen on helppoa ja houkuttelevaa, koska olemalla oman elämänsä uhri saa helposti huolenpitoa — oli se sitten pieni henkinen päähäntaputus ystävältä tai hyväksyvä kommentti samanmieliseltä nettipersoonalta. Todellisuudessa se on pahin mahdollinen karhunpalvelus sinulle itsellesi. Siinä vaiheessa kun ottaa itselleen uhrin roolin, menettää palan itsetuntoaan. Jokainen uhriutuja nimittäin tajuaa syvällä sisällään, että kyse on viime kädessä heikkoudesta ja omasta kyvyttömyydestä vaikuttaa tilanteeseensa. Sen sijaan että asiasta oppisi parhaansa mukaan, myöntää itselleen olevansa kyvytön, suojelemista kaipaava ja heikko.

Toki meistä jokainen saa olla heikko niin halutessaan. Uhriutumisessa kuitenkin luopuu palan itsetunnostaan ilman taistelua; sen vain antaa pois, miettimättä yhtään, mikä sen todellinen arvo on. Kuvittele, että joku kulkee koko elämänsä tilanteesta toiseen, ja kaikki ikävä joka sattuu hänelle on seurausta olosuhteista tai muiden ihmisten toimista. Jos hän kantaisi edes pienen murusen vastuuta omista toimistaan, tilanne saattaisi kääntyä nopeastikin.

Itsevastuullinen suhtautuminen antaa vallan takaisin itsellesi. Et ehkä voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, mutta voit silti yrittää vaikuttaa tilanteeseesi. Aika harvoin on oikeasti sellaisia tilanteita, joissa sinulla ei ole yhtään vaikutusmahdollisuuksia (tokihan voi olla, että sinut on lamautettu jollain kemikaalilla siten, että et kykene liikauttamaan lihastakaan). Ja kun yrität parhaasi, saat muutettua tilannetta luultavasti ainakin vähän siihen suuntaan, että koet yrittäneesi.

Kun kantaa itsevastuun yhä isommissa ja isommissa asioissa, ennen pitkää et enää muuta osaakaan. Jokainen vastoinkäyminen muuttuu oppimistilaisuudeksi. Ihmissuhteidesi ja elämäsi laatu paranee huomattavasti, koska lähelläsi on helpompi olla. Ja lähelläsi on helpompi olla, koska osaat olla helpommin itsesi kanssa.

Itsevastuu vapauttaa uhrin roolista oman elämän toimijaksi.


Meillä on Katleenan kanssa itsevastuullisuudesta tekeillä pieni pamflettikin, koska se on mielestämme yksi tärkeimmistä periaatteista, joilla omaa elämäänsä voi muuttaa positiiviseen suuntaan. Voit lukea Katleenan blogissa itsevastuuta koskevia kirjoituksia täältä.

Nordic Business Forum — bisnesseminaari, rokkifestari vai hihhuleiden herätyskokous?

Osallistuin tänäkin vuonna Nordic Business Forumiin (aikaisemmat kirjoitukset: 2014, 2015 ja 2016). Verkko varmaankin täyttyy pian tapahtumaa suitsuttavista kirjoituksista. Pintapuolisesti kaikki vaikutti olevan tänäkin vuonna “ihan ok”, mutta kokonaisuus tuotti ainakin minulle pettymyksen. Ja tuolla hinnalla “ihan ok” ei vain riitä.

En ollut ajatuksineni ilmeisesti ihan yksin, koska kysymys “kuka aikoo tulla ensi vuonna?” sai suorastaan hävettävän hiljaisen vastaanoton. Verrattuna esimerkiksi viimevuotiseen intoon ero oli pysäyttävä. Vaikka aihealueet ovatkin kiinnostavia, en usko raahautuvani ensi vuonna paikalle. Sitä paitsi yhtenä aiheena on ensi vuonna artificial intelligence — mutta sille ei ole löytynyt yhtään merkittävää puhujaa. Se kertoo ehkä enemmänkin siitä, että aihe on vain liimattu päälle trendikkyytensä vuoksi.

Mikä toimi:

  • Henkilökunta. Erityiskiitos tänäkin vuonna kuului Haaga-Helian opiskelijoille. Ilman niitä hymyjä ja palveluasennetta tuo reissu olisi ollut suorastaan heikko esitys. Mahtavaa työtä!
  • Esitykset olivat pääsääntöisesti viihdyttäviä ja mielenkiintoisia. Erityisen hyvin upposivat Stéphane Garelli, Adam Grant, Patrick Lencioni, Rachel Botsman ja Nick Vujicic.
  • Vettä riitti.
  • Seura. NBF parasta antia olivat muut ihmiset — jopa tällaiselle introvertille.

Ilmastointi pelasi. Joidenkin (Alina Saari, kuvassa) makuun vähän liiankin hyvin. 😉

Mikä ei toiminut:

  • Jonotus. Suomessa tykätään jonottaa, mutta joku roti nyt sentään. Väkeä oli yksinkertaisesti liikaa suhteessa ruoka-, wc-, narikka ja muihin palveluihin nähden.
  • Äänenvoimakkuus. Ymmärrän että haetaan ison maailman meininkiä. Ei se silti tarkoita silti sitä, että pitää vuodattaa verta tärykalvoista. Vähemmälläkin kuulee, ja jos yleisö on villinä, siihen ei valoshow’ta tarvitse. Ihmettelen, että kukaan ei saanut tuosta valo- ja ääni-invaasiosta kohtausta.
  • Catering-henkilökunnan johtaminen. Catering-porukan huulilla ei paljon hymyä näkynyt, ja vähän väliä tuntui joku paikka prakaavan. Jonotuksen lisäksi ruokapisteet olivat järjestelty siten, että selkeys oli avohärdellistä kaukana. Pahin vitutus irtosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun ihmisiä jonotettiin vain siksi, että niin oli käsketty. Ruoka oli esityksen jälkeen katettu ja valmis, mutta pari minuuttia ennen sovittua aikaa ruokaa ei saanut. Selitys oli, että “tarjoilu alkaa klo se ja se”. Tämä ei kerro mistään muusta kuin huonosta johtamisesta. Ja tuntui suorastaan vittuilulta siinä kohtaa, kun kokeilevalla keittiöllä kidutetut vieraat raahautuvat ruokintapisteelle.

  • Keynotet. Tai oikeastaan niiden puute. Minulle ainakin jäi viime vuonna selkeä kuva, että tämän vuoden pääesiintyjät olisivat oikeasti esiintymässä. Nyt esitykset olivat videoklipeillä ryyditettyjä, tökkiviä haastatteluita, joissa asiat lypsettiin isoista nimistä moderaattorin toimesta. Ei mitään sellaista, jota ei youtubesta jo löytyisi (en tiedä miten Will Smith suoriutui, koska en jaksanut jäädä sitä enää katsomaan).
  • Höttöiset filler-esitykset. Luulin tulevani bisnestapahtumaan, mutta päädyinkin New Age -väritettyyn rokkikonserttiin. Siinä vaiheessa kun Severn Cullis-Suzuki alkoi vaahdota alahuuli väpättäen jotain saunasta ja hikoilun yhteydestä esi-isien viisauksiin, korvissa alkoi kohista ja raivon puna nousi kasvoille. Jaa että miksikö se ärsytti niin paljon? Koska yksi olennaisista yrittäjän ja johtajan ominaisuuksista on kyky tunnistaa, milloin sinulle myydään suut ja korvat täyteen paskaa tunneargumenteilla höystettynä. Ja tuo jos mikä oli sitä itseään. Emotionaalista jodlaamista kuunteli 7 500 seminaarivierasta, ja 35 minuutin esityksellä yhteiskunta menetti juuri 583 henkilötyöpäivää — sieltä kalliimmasta päästä. Well done.
  • Ne pikkujutut. Edellisinä vuosina VIP-lipun omistajia on ainakin yritelty hemmotella vähän eri tavalla. Tuoleille oli jaettu suklaata ja mitä ikinä, nyt kaikki tällaiset loistivat poissaolollaan. Nyt, kun VIP-lippujen määrää oli ahnehdittu reilusti isommaksi (vai kuvittelinko vain?), erityiskohtelu loppui kuin seinään.

Loppuanalyysi: NBF on kasvanut liian isoksi, ja lisääntyneet kävijämäärät aiheuttivat palvelutason laskun. Jos NBF tähtää sanojensa mukaan maailman kovimmaksi bisnestapahtumaksi 2021 mennessä, matkaa on vielä kuljettavaksi. Nyt tapahtuma vaikuttaa enemmän rokkifestarilta ja herätyskokoukselta kuin bisnestapahtumalta. Ja valitettavasti sillä tiellä saatte jatkaa matkaa ilman yhtä matkustajaa.

Edit 5.10.2017 klo 0.15: Hesari jatkoi samoilla linjoilla, ja sattui jopa valitsemaan saman sanan otsikkoonsa.

Stoalaisuuden alkupuraisu

Olen pyöritellyt stoalaisuutta jo pidemmän aikaa, mutta en ole oikein saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta. Se on jotenkin ollut pitkään niin intiimi osa ajatteluani, että en ole halunnut avata sitä kaikille. Sen lisäksi, koen että jos kerron harjoittavani stoalaisuutta, minun jotenkin pitäisi kyetä siteeraamaan filosofian suuria nimiä ja väittelemään stoalaisen filosofian peruspilareista suhteessa muihin merkittäviin filosofioihin. Kyllä, olen lukenut muun muassa Senecaa ja Marcus Aureliusta, mutta en usko että pystyisin avaamaan paljoakaan heidän ajatuksistaan kahvipöytäkeskusteluissa fiksusti ja arkisesti ymmärrettävään muotoon. Jätän sen osuuden muille.

Stoalaisuus tunnutaan usein ymmärrettävän väärin, tai hyvin suppeasti. Ihmisillä on tietenkin taipumuksena typistää asioita sellaiseen muottiin, johon on helppo ottaa mustavalkoisesti kantaa. Silloin asiat voi käsitellä näppärästi ja nopeasti, pois mieltä vaivaamasta. Esimerkiksi stoalaisuudesta kuulee usein sanottavan, että se on pohjimmiltaan tunnekylmyyttä ja hyvienkin tunteiden kuristamista. Aika usein kuulee myös esimerkin, että oman lapsenkaan kuoleman ei pitäisi liikauttaa. Vaikka stoalaisuutta voi toki niinkin tulkita, ytimessä ei kuitenkaan ole tunnekylmyys ja välinpitämättömyys.

Itselleni stoalaisuus tarkoittaa ensisijaisesti:

Rauhaa. Negatiivisissa tunteissa märehtimisessä ei ole mitään hyötyä. Viha, kateus ja ahneus saastuttavat vain oman sielun. Positiiviset tunteetkin ovat pohjimmiltaan kivuliaita. Mitä enemmän jotain rakastat, sitä enemmän sinuun sattuu jos (kun) se viedään sinulta pois. Kukaan ei kiellä nauttimasta positiivisista tunteista — kunhan tiedostaa, että se ei ole pysyvää. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

Kiitollisuutta. Koska olemme täällä vain lyhyen hetken, emmekä oikeasti voi vaikuttaa hirveästi siihen miten tai milloin täältä lähdemme, kannattaa nauttia siitä elämästä joka meille on annettu. Sanon “annettu”, koska se kuvaa parhaiten sitä kosmista vaihtokauppaa, jossa saamme nauttia tietoisuudesta kärsimyksellä maksettuna. Elämän hetki on lyhyt, ja siitä kannattaa nauttia kun vielä voi.

Vapautta maailmantuskasta. Maailmassa on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joihin voimme itse vaikuttaa. Se, että Pohjois-Korean irstaileva lapsikuningas hipelöi kolmannen maailmansodan aloitusnappulaa, on kammottavaa. Se, että Välimereen hukkuu lapsia, on kammottavaa. Se, että maailmassa on kipua ja kärsimystä, on kammottavaa. Mutta me emme voi tehdä sille yhtään mitään. On ihan turha vaivata sydäntä ja päätään asioilla, jotka ovat oman vaikutuspiirimme ulkopuolella.

Onnea. Kun hallitsee tunteensa, pystyy elämään hetkessä ja hyväksymään elämän realiteetit, on pakostakin onnellisempi. Sisäinen myrsky vesilasissa on paljon tyynempi tuulahdus, kun ei tarvitse enää ottaa kierroksia turhasta. Voi vain katsoa maailmaa, ja keskittyä niihin asioihin joihin on mahdollista vaikuttaa. Sen lisäksi, tunteiden myrskytessä vähemmän, positiivisia asioita tapahtuu.


Stoalaisuus on tuonut elämääni rauhaa, onnea ja kykyä nauttia hetkestä. Jos haluat lukea stoalaisuudesta lisää, aloita vaikka tästä.