Työ tervehdyttää

Yrittäjänä koko sairasloman termi on alkanut naurattaa. Sairaalassa kysyttiin montako viikkoa haluan sairaslomaa. Ikään kuin oletuksena annettiin ymmärtää, että vähintään kolme viikkoa saisi lomailla jos haluaisi. Toimistotyössä. Oikeasti?

Ymmärtäisin jos tekisin jotain fyysisesti raskaampaa, mutta jos painavinta nosteltavaa on kannettava, tikit siinä tuskin repeävät viikon(kaan) jälkeen. Pystyin tekemään koneella töitä jo viime sunnuntaina, kun leikkaus oli perjantaina. Se ei ole suomalaista työllä-itseni-ylpeästi-tapan -asennetta, vaan fakta. Työnteko on mukavaa ja se tervehdyttää. Ihmettelen jos pian ei tule tutkimustietoa siitä, miten tärkeää on potkia ihmiset töihin mahdollisimman pian, jotta parantuminen nopeutuisi.

No, “sairasloma” on ollut varsin mukavaa. En muista milloin olisin kirjoittanut ja lukenut näin paljon yhden viikon aikana. Enimmäkseen työasioita, tietenkin.

Ehkä pitäisi ottaa käyttöön Robin Sharman “joka 7:s viikko pelkkää lomaa” -käytäntö. Tämä siksi, että yrittäjänä ei yksinkertaisesti ole lomalla edes viikonloppuna tai iltaisin. Viikonloppu tarkoittaa minulle vain aikaa miettiä ensi viikon haasteita ja ottaa kiinni rästihommia jotka ovat jääneet viikon aikana ajelehtimaan. Ja kun sanon rästihommia, tarkoitan töitä jotka eivät voi todellakaan odottaa ensi viikkoon. Tiedän mitä moni lukija ajattelee mielessään: “mikään työ ei voi olla niin tärkeää etteikö se voi odottaa ensi viikkoon.” Väärin. Kaikilla asioilla on oma aikaikkunansa, ja kun aikaikkuna sulkeutuu, mahdollisuus häviää iäksi. Se pätee elämään, ja se pätee työhön.

Riski loppuunpalamisesta?

Yle julkaisi viime viikolla jutun työuupumuksesta (kun koko elämä romahti työstressiin), ja sitä on jaettu sosiaalisessa mediassa ahkerasti. Kaikentyyppinen hymistely ja työn uuvuttavuuden uhkakuvilla maalailu on vähän rasittavaa. Suurimmalla osasta ihmisistä kun ei ole pelkoa työuupumuksesta, vaan työ on valtava energian ja merkityksellisyyden lähde.

Työuupumus on enimmäkseen ahkerien ja liian kilttien ihmisten tauti, jonka syntymiseen altistaa taipumus mielialahäiriöihin. Normaaleilla ihmisillä on sisäänrakennettu itsekkyysmittari sopivassa asennossa, jolloin uupumusta ei helposti pääse edes syntymään. Isoin riski työuupumukseen on niillä, jotka eivät usko kuuluvansa riskiryhmään.

Olen kokenut elämässäni yhden pahan työuupumuksen, ja sen seurauksena elämä meni uusiksi. Enkä tarkoita nyt “töissä vituttaa” saikkua, vaan murskaavaa, harmaata mitättömyyttä, joka lamauttaa moneksi vuodeksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, mistä se aiheutui. Itselläni työuupumuksen syntymiseen vaikutti neljä isoa asiaa:

  • Oman elämän merkityksen katoaminen (ei liity mitenkään työhön).
  • Työpaikan ilmapiiri ja esimiehen osaamattomuus tai haluttomuus tunnistaa työuupumuksen oireita (liittyy työpaikkaan, ei työhön).
  • Työn merkityksellisyyden katoaminen (liittyy työpaikkaan, ei työhön).
  • Taipumus masennukseen (no, ei ihme — mutta ei liity työhön eikä työpaikkaan).

Kuten näkyy, työpaikalla oli iso rooli. Työ ei minua uuvuttanut. Ja vastoin yleistä käsitystä, liika työ ei uuvuta, vaan merkityksellisen työn puute. Useimmiten se näkyy ulospäin näennäisenä tehokkuutena, liiallisena työkuormana ja kiireellisyytenä, mutta nämä ovat vain oireita — eivät aiheuttajia. Työuupumusta kohti spiraloituva harvoin näkee lähestyvää kuilua. Kun kiire ja työt lisääntyvät, ei osaa jarruttaa ja tunnustella omaa terveydentilaansa.

Tajusin työuupumuksesta selviämisen jälkeen, että en enää pystyisi tekemään tavallista palkkatyötä jonkun muun ehdoilla. Ajattelin että huonokin yrittäjyys on parempi vaihtoehto kuin “hyvä” työpaikka. Jälkikäteen ajateltuna olo on helpottunut. Nyt voi määrätä oman työnsä merkityksen.

Sairaalassa

Olin eilen sappirakon poistossa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Uudet T-sairaalan puitteet olivat hyvät, eikä operaatio itsessään ollut läheskään niin paha kuin oletin.

Sanotaan kotimaisen hyvinvointiyhteiskunnan tasosta mitä hyvänsä, julkinen sairaanhoito tuntuu ainakin toimivan. Kertaakaan ei ollut sellainen olo, että olisi saanut huonoa hoitoa tai palvelua. Hoitajien hyvää asennetta ei voi kuin ihmetellä. Koko operaation aikana hoitajia ehti olemaan kymmenkunta, mutta kaikilla oli perustietoni hallussa ja selkeä käsitys siitä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on se jännä puoli, että se alimman tason terveydenhoito (sormessa haava, menenpä päivystykseen) on oman kokemukseni mukaan ihan perseestä. Aina jos on jotain pientä, menen mieluummin yksityiselle. Ihan yksinkertaisesti siksi, että ei tarvitse jonottaa, ja saa saman tien asiat hoidettua ilman pompottelua luukulta toiselle.

Mutta sitten kun pääsee sen perustason ohi, homma muuttuu täysin. Hoitajat juoksevat, pieninkin toive otetaan huomioon ja jatkuvasti kysellään vointia. Aikaakin tuntuu olevan, eikä kipuja tarvitse pelätä. Koko toiminnasta huokuu laatu ja osaaminen.

20140208-102043

Oli muuten aika jännää huomata, miten leikkaussalissa käytettiin The Checklist Manifeston mukaisesti tarkistuslistoja. Tarkistuslistat olivat tulleet käyttöön TYKS:ssä vasta joskus 2005. Siinä kohtaa tiesin, että ainakaan minulta ei poisteta vahingossa jotain muuta elintä.

Nyt vaan sitten haavoja parantelemaan…