Verta ja räkää puhelinmyyjille

Verta ja räkää puhelinmyyjille

Olen vuosien varrella oppinut ainoan toimivan tavan välttää puhelinmyyjät. Aikaisemmin jouduin opettelemaan mitä erikoisimpia tapoja väistellä puhelinmyyjän skriptissä olevat koukut, mutta kyllästyin siihen. Yksityishenkilönä suoramarkkinoinnin voisi kieltää, mutta yrittäjänä senkin etuuden voi unohtaa. Siispä täytyy turvautua poikkeaviin metodeihin.

Fight Club on eräs parhaista elokuvista koskaan. Toisen pääosan esittäjällä Tyler Durdenilla on tapa, joka on jäänyt hyvin mieleen. Tyler on sen verran paranoidi, että ei ikinä vastaa puheluun, vaan soittaa aina takaisin.

Olen soveltanut samaa metodia menestyksekkäästi kohta kymmenen vuotta. En yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, vaan soitan takaisin tsekattuani mistä firmasta puhelu on tullut. Jos tietoja ei löydy tai yrityksen nimi haisee suoramarkkinoinnilta, en soita takaisin. Vaikka pari kauppaa on saattanutkin mennä sivu suun, olen saanut olla aika rauhassa kaikenlaisilta alushousukauppiailta ja lehtimyyjiltä.

Asiakkaiden kanssa ongelmia on ollut aika vähän, koska pedantti kun olen, sähköpostilla otetun ensikontaktin jälkeen yhteystiedot ovat jo synkkautuneet puhelimeen Highrisesta ja pystyn vastaamaan asiakkaille etunimellä. Sekin jättää melkoisen ensivaikutelman, vaikka sinunkauppoja ei olisi tehtykään.

Kiitos, Tyler Durden.

Älä enää vastaa tuntemattomiin numeroihin. Säästä aikaa, hermoja ja silkkaa rahaa.

Murhasimulaattori! Nuoriso pilalla!

Ylen päätös näyttää telkkarissa Counter Striken finaali nosti odotetusti mielensäpahoittajien paskamyrskyn. Luulin jotenkin, että tämä tietokonepelaaminen-mädättää-aivot-ja-pilaa-nuorison -asenne olisi jäänyt jo jonnekin 90-luvulle. Ei näköjään. Vanhemman ikäpolven tunkkaiset asenteet puskevat läpi edelleen (on hieman huvittavaa kun joutuu puhumaan tietokonepelien vastustajista “vanhempana ikäpolvena”, vaikka oma mittari lähenee neljääkymmentä…).

Peliverkkareiden repiminen tuntuu omasta näkökulmasta todella mysteeriseltä, koska itse olen oppinut erilaisista peleistä paljon.

World of Warcraftissa opin enemmän arkienglantia kuin lukiossa tai peruskoulussa konsanaan — enkä puhu kieliopista. Opin keskustelemaan ja kirjoittamaan nopeasti, ja tutustuin samalla hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin ympäri maailmaa. Eikä mikään ole ollut niin opettavaista yrittäjän uralleni kuin kokemus killan pyörittämisestä tai raidien järjestämisestä virtuaalimaailmassa. Siellä tulivat tutuksi hienot ihmiset, selkäänpuukottajat, taloudelliset haasteet, sovittelutaidot, neuvottelukyky, aikataulutus, huutokauppojen markkinatalous ja logistiikan perusteet — joitain selkeimpiä mainitakseni. Missä muualla tällaisia taitoja voi oppia ennen työelämää? Peruskoulussa? Salli mun nauraa.

Esimerkiksi shakki on arvostettu ja perinteikäs peli. Valideja siirtoja on käsittämätön määrä ja siirtojen miettiminen saa helposti aivot solmuun. Shakki on kuitenkin senioreiden horkkaista puistokävelyä verrattuna vaikka StarCraftiin. Pelaajana joudut toimimaan samaan aikaan usealla eri tasolla pärjätäksesi edes välttävästi julkisissa matseissa — ja siltikin luultavasti päädyt ottamaan turpaasi melkein joka kerta.

Sen lisäksi että peli on stressaavaa (ei ole vuoroja kuten shakissa, vaan jokainen sekunti ratkaisee), joutuu samaan aikaan keskittymään strategiaan, taktiikkaan, logistiikkaan, tuotantoaikoihin, ajan kulumiseen ja talouteen (ja valuuttoja ei ole vain yksi, vaan kaksi). Taisteluissa joudut keskittymään taktiikan lisäksi yksittäisten yksiköiden mikromanagerointiin (kaikilla yksilöillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja ns. counterit — ja yksiköitä voi tietenkin päivittää eri tasoisiksi, mikä myös vaikuttaa taistelutehokkuuteen). Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun partioit ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi tai reagoit vihollisen liikkeisiin. Koko matsin ajan tietenkin pelaat hermopeliä vastustajan kanssa ja yrität saada vastustajan epätasapainoon.

Eivätkä StarCraftin välttämättömät taidot ole vain korvien välissä. Myös hienomotoriikan täytyy olla kunnossa. Jos klikkaat väärään pikseliin, saatat hävitä ratkaisevan taistelun ja mahdollisesti samalla koko matsin. Ja tiesittekö, että ollaksesi vaikka kohtalainen Zerg-pelaaja sinulla täytyy olla yli 60 APM (actions per minute, eli toimintoja minuutissa) nopeus? Kiihkeimpien taistelujen aikana APM kipuaa helposti 300:aan. Aika tiuhaan saa hiiri liikkua ja näppis napsua, että pääsee samaan tavallisessa toimistotyössä.

Ja milloin viimeksi olet pelannut shakkia moninpelinä?

TV:ssä näytetty CS:GO oli virkistävä tuulahdus uudesta ajasta. Luulen, että moni lähetystä seurannut tunsi ensimmäistä kertaa saaneensa vastinetta pakolliselle Yle-verolle — sille samalle jolla on kustannettu kaikenlaisten ping-pongien televisioinnit ja Turkan taidefilmit jo vuodesta pettuleipä.

Tietokonepelien huonoista puolista on lässytetty lapsuudestani lähtien. Voitaisiinko unohtaa jo pelien uhkakuvista huolehtiminen ja siirtyä seuraavan ilmiön demonisointiin? Vai oliko sosiaalisen median harmilliset vaikutukset nuorisoon jo liian kaluttu aihe?

Pitäkää seniorit käpylehmänne, mä menen pelaamaan nyt Dotaa. Ihan keskellä päivää.

Jääräpään määränpää

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Taivas+Helvetti blogissa 22.1.2014.

Olin pienenä pahimman luokan jukuripää. Saatoin seisoa nurkassa koko iltapäivän, kun en suostunut syömään puolukkapuuroani. Eipä tainnut äitimuori arvatakaan, miten hyödyllistä nurkassa vietetty aika oli minulle. Tein konkurssin kun täytin 18 vuotta. Se ei ollut täysin omaa ansiotani, vaikka oma nimi papereissa olikin. 1990-luvun laman jälkimainingeissa koettu selvitystila oli sellainen opintomatka, että ei jäänyt epäselväksi millainen kohtalo epäonnistuneella yrittäjällä on edessään. Turvaverkkoa kyllä on, mutta se on sellaista ohuen ohutta kalaverkkoa, johon läsähtäessään palaset voi syöttää piskeille.

Muistan elävästi, kuinka pupelsin kirkon ruoka-avun sponsoroimaa suolatonta kaurapuuroa konkurssihuutokaupan jälkeen. Ainoa valo väliaikaisessa kämpässä oli vessan himmeä hehkulamppu. Ei paljoa naurattanut. Olisin voinut olla vihainen tai ahdistunut mutta ei ollut voimia mihinkään noista. Väsytti vain.

Ensimmäiset yöt nukuin verhoon kääriytyneenä, koska muuta kangasta ei luukusta löytynyt. Puolituttu asianajaja vinkkasi epävirallisesti, että jos häipyisin vaikka ulkomaille riittävän pitkäksi aikaa, velat vanhenisivat. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi. Velka ei ehkä ollut minun, mutta vastuu oli.

Kävin armeijan, pääsin opiskelemaan ja lopulta menin töihin. Kyllästyin palkollisena olemiseen ja perustin oman yritykseni. Eurot olivat tiukassa vuoden 2008 Suomessa, mutta silloin en tajunnut taantumasta mitään, enkä nähnyt tilannetta mitenkään erikoisena. Se ei tosin ollut ainoa asia jota en tajunnut. Luulin esimerkiksi, että liikevaihto saadaan kun kerrotaan laskutettu euromäärä kahdella.

Jatkoin yrittämistä, vaikka touhu tuntui välillä melko turhauttavalta ja jouduin surffailemaan epämukavuusalueella koko ajan. Voittoa kuitenkin tuli, ja pystyin maksamaan itselleni riittävän hyvää palkkaa. Yritystoiminnan kantaessa saatiin vaimon kanssa maksettua viimeisetkin velat, ja viimein vuonna 2011 koitti ensimmäinen velaton kesä. Juhlimme odotettua merkkipäivää reteästi istumalla hiljaa kotisohvalla.

Aloittavalle yrittäjälle annetaan monenlaisia ohjeita uudelle matkalle: ole avoin, ole positiivinen, ole energinen, verkostoidu, opettele talousasioita, ajattele rahaa, älä ajattele pelkkää rahaa, opi delegoimaan, opi esiintymään, opi myymään, opi neuvottelemaan, opi markkinoimaan, opi sitä ja tätä… lista on pitkä ja vaihtelee vähän kertojan ja kellonajan mukaan.

Noista ominaisuuksista on varmasti hyötyä. Mikään niistä ei auta kuitenkaan yhtään, kun osaaminen loppuu ja verensokerit ovat vähissä. Jääräpäisyys kantaa vielä silloinkin, kun usko loppuu ja tili näyttää nollaa. Pari vuotta sitten perheeseemme syntyi odotettu esikoinen, ja nyt kuopuskin osaa jo ilmaista kiljumalla vahvaa tahtoaan. Toivon, että omista pojistanikin kasvaa kunnon jukuripäitä. Meidän kotona on aina vapaita nurkkia uusille yrittäjälle.

Terveisiä hallitukselle – yhden yrittäjän kokemuksia

Tämä on henkilökohtainen kertomus yrittäjän urastani. En haluaisi avata tätä valitusvirtenä, vaikka siihen se pakostakin osittain menee.

Olen ollut nyt yrittäjänä melkein yhtä pitkään kuin palkkatöissä, joten on kokemusta molemmista. Palkkatyö on pääosin turhauttavampaa ja tylsempää kuin yrittäminen, mutta se on turvallista. Aika harva palkkatyöläinen ymmärtää, kuinka pumpulista se työ loppujen lopuksi on. Työpaikan epävarmuus ahdistaa varmasti nykyään, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna yrittämisen epävarmuuteen. Työntekijällä on aina turvaverkko, yrittäjällä ei käytännössä ole mitään. Sitä ei ymmärrä, ennen kuin sen menettää.

Yrittämisessä taas on vapautta menestyä ja kämmätä. Vapautta olla hiljaa paikallaan tai puskea eteenpäin niin lujaa kuin lähtee. Vapautta vaihtaa suuntaa tai porskuttaa eteenpäin. Pieni mahdollisuus menestyä, iso riski epäonnistua.

Lähdin yrittäjäksi siksi, että halusin kokeilla siipiäni. Olin täysin kypsä työpaikkoihin, ja tiesin että parempaa ei tule, ellen itse sellaista rakenna. Päätin että jos yrittäminen ei onnistu, vaihdan kokonaan alaa. Hain jossain vaiheessa ennen yrittäjäksi ryhtymistä jopa levyseppähitsaajan koulutukseenkin, sen verran epätoivoinen olin (en päässyt, olin ylikoulutettu, vaikka en ollut edes valmistunut vielä yliopistosta). Onneksi lähdin yrittäjäksi.

Se oli täydellinen heittäytyminen, aivan sekopäistä näin jälkikäteen ajateltuna. Riski ja usko menestymiseen, ne ehkä kuvaavat tuon ajan fiiliksiä parhaiten. Irtisanoin itseni. Muutettiin asumisoikeusasunnosta Yo-kylän ahtaaseen kaksioon. Vedettiin kulut aivan minimiin. Minulla oli ainoastaan vanha kannettava, iso läjä velkaa ja kasa ajatuksia. Ei ensimmäistäkään asiakasta. Ihme, että vaimoni suostui siihen. Siinä se oli vaan vieressä ja antoi minun tehdä sen mitä täytyi. Vaati varmasti uskomatonta mielenlujuutta.

Edellinen työnantaja tilasi hetken hommia, se auttoi alkuun. Sitten jotain tapahtui. Jostain vanhat asiakkaat vuosien takaa olivat kuulleet, että olin freelancerina, ja ensimmäiset yhteydenotot tulivat. Se oli huumaava tunne, saada ensimmäiset kaupat. Siitä se lähti. Hiljalleen tuli lisää asiakkaita, opin vähän kirjanpidosta ja bisneksestä. Pari vuotta meni opetellessa. Hankin kirjanpitäjän, kun omat hermot menivät kirjanpidon ja verotuksen kiemuroihin. Vieläkin korpeaa sitä muistellessa. Suurin stressin aihe aloittavana yrittäjänä oli tunne siitä, että tekee varmasti jotain vahingossa väärin ja verokarhu syö pään, vie viimeisetkin tuhkat pesästä ja myy lemmikit saippuatehtaalle.

Ei se tunne nytkään vielä ole helpottanut, on vain pakko luottaa kirjanpitäjään ja muihin ammattilaisiin yksityiskohdissa. Ei tavallisella (tai no, en usko että olen edes siellä tylsimmässä päässä laatikon veitsikokoelmaa) yrittäjällä ole mitään mahdollisuutta ymmärtää verotuksen kiemuroita. Se on yksi isoimmista asioista, jota tässä maassa täytyisi helpottaa.

Vuokrasin toimistokopin. Oli helpompi jättää työt työpaikalle, ja sai vähän ammattimaisempaa otetta yrittämiseen. Vuoden istuin yksin, sitten muutin isompaan kun päätin, että kasvaa pitää, jos meinaa ikinä lomille päästä. Kuten moni muukin aloittava yrittäjä, arvelin että palkkaamalla lisää ihmisiä voisin itse keskittyä kattoon syljeskelyyn.

Kuinka väärässä sitä olikaan.

Aikaisemmin oli ollut ihan riittävästi stressiä kauppojen saamisesta ja arkityöstä sekä lakikiemuroista, nyt mukaan tulivat johtamisen haasteet ja nouseminen työnantajan rooliin. Aika nopeasti huomasin, että olen ihan uskomattoman paska johtaja. Vaikka jotenkin alitajuisella tasolla tajusin, että hoidin monta asiaa varmasti paremmin kuin aikaisemmat esimieheni, olin silti kuin varsa liukkaalla jäällä. Tuli kämmättyä pariin kertaan ihan kunnolla ja pinna oli tiukalla, kun rahaa piti saada palkkoihin.

Kuvioihin tuli mukaan TES, ja se avasi oman matopurkkinsa. TES on ajatuksena kaunis, mutta se on kyllä yhtä pissaa ja kakkaa pienelle yritykselle, joka vielä vetää ensimmäisiä epätoivoisia henkäyksiään. TES:n ehtoihin ei ole yrittäjällä mitään sanottavaa — se sanellaan isompien liittojen toimesta, ja sen päätarkoituksena on huolehtia keskisuurten ja suurten yritysten työntekijöiden saavutetuista eduista. Siksi tuponeuvottelut (tai millä nimellä sitä kutsutaankaan) korpeavatkin pienyrittäjiä. Neuvottelujen tarkoituksena on vain sopia siitä, kuinka paljon palkkaa nostetaan ja mitä etuja lisätään. Joustamisella nykyisessä retoriikassa tarkoitetaan sitä, että palkkoja korotetaan, mutta ei ihan niin paljoa kuin halua olisi. Yritysten kustannukset taas nousevat, mutta kilpailu on kireämpää ja ihmiset ja yritykset haluavat maksaa vähemmän kuin aikaisemmin. Ilkeä yhtälö, joka kaataa heikompia ja huonompia yrityksiä. Juuri niitä työpaikkoja, joita tähän maahan kaivataan.

No, onneksi kasvukipujen jälkeen asiat tasaantuivat. Opin löysentämään hieman pääpantaa, vaikka systeemi tuntuukin kusevan pienyrittäjän muroihin ihan urakalla. Keskityin myymiseen ja yritin tehdä kaiken oikein™. Yleensä se riitti, välillä ei. Tasapaino oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen löytyi, ja opin hyväksymään TES:n osana elämää, kuten verotuksenkin. Onneksi työntekijöillä riitti ymmärrystä ja kärsivällisyyttä siirtymävaiheen kämmeihin. Siirryttiin yrityksenä seuraavalle stepille.

Jouduin myös päästämään ihmisistä irti vaikeassa taloustilanteessa. Se oli kova pala, toiseksi vaikein asia jota olen elämässäni joutunut tekemään. Tärisin horkassa öisin vielä viikkoja sen jälkeen. Tiesin että olin tehnyt oikein, mutta ei se helpottanut oloa. Olin melko yksin tunteideni kanssa. Esimies ei saa olla heikko, eikä varsinkaan tuoda omia tunteitaan esiin moisissa tilanteissa. Ei voi puhua suutaan puhtaaksi. Pään kiinni pitäminen onkin ollut yrittämisessä yksi vaikeimmista taidoista oppia.

En edes osaa kunnolla kuvata, miten ahdistavia tunteita yrittäjänä olen joutunut kokemaan. Valvotut yöt, voimattomuuden tunteet, ahdistuneisuus, aiheelliset ja aiheettomat pelot, epävarmuus, yksinäisyys… lista on pitkä ja skaala on laaja. En ole myöskään ainoa. Pari tuntemaani nuorta yrittäjää paloi loppuun. Toinen on edelleen vahvalla lääkityksellä ja tuskin on työkykyinen vielä pitkään aikaan. Toinen downshiftasi työntekijänsä pihalle ja katkaisi samalla stressikierteensä. On näitä. Matkalle uupuneiden yrittäjien raadoista ei puhuta startup-kiimaisissa herätyskokouksissa.

Ei yrittäminen tietenkään pelkkää verta ja hikeä ole. Parhaimmat hetket ovat sellaisia, kun asiakas soittaa ja kiittelee, tai kuulen myöhemmin että “kylillä puhutaan hyvää.” Kun asiakkaat rakastavat, työntekijät kehuvat ja kilpailijat pelkäävät. Synkimpinä hetkinä olen lohdutellut itseäni, että ainakin tarjoan työpaikan monelle mahtavalle tyypille, ja he ovat muodostaneet yhteisön jossa viihtyvät ja saavat hienoja asioita aikaiseksi. Ja että vastaan kaikesta vain itselleni. Ja että tuon tähän yhteiskuntaan enemmän hyvää kuin vien. Ja että pystyn elättämään perheeni. Rikastumisesta en enää edes haaveile, se ei tunnu realistiselta Suomessa.

Entä mikä on viestini hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille? Hävetkää.

Suurin osa tämän maan uusista työpaikoista syntyy kokoluokaltaan yritykseni kaltaisiin (ja vähän isompiin) yrityksiin, ja siitä huolimatta retoriikka ja päätökset pyörivät isojen järjestöjen ja yhtiöiden ehdoilla. Päätökset ovat epäloogisia ja ailahtelevia. Päätöksien tuloksia ja vaikutuksia arkeen ei voi ymmärtää ilman lakimies- ja taloushallinnon ammattilaisarmeijaa. Ei sellaiseen ole pienillä yrityksillä varaa tai aikaa.

Tekemänne toimenpiteet ovat liian pieniä ja liian nimellisiä, jotta niistä olisi mitään konkreettista hyötyä. Pelkäätte enemmän oman poliittisen uranne kuin Suomen tulevaisuuden puolesta. Haluatte lisää yrityksiä työllistämään, mutta samalla luotte edellytyksiä yhteiskunnalle, jossa on kannattavampaa jäädä kotiin kaivamaan nenäänsä kuin mennä töihin tai työllistää.

Uskon silti, että maahan syntyy uusia ja kilpailukykyisiä yrityksiä, joiden luomilla verotuloilla vaihdetaan teidänkin vaippanne joskus tulevaisuudessa. Päätöksistänne huolimatta.

Hyvää yrittäjyyden päivää!

The dark side of entrepreneurship in Finland

There is seriously something very fucked up going on with this country. In a relatively short period of time, three entrepreneurs I personally know of have had enough and shut down their companies (and no, you don’t know them). Many people lost their jobs. They are all young, smart and hardworking people, and as far as I know, their businesses were profitable.

So, why did they quit?

In the end, all the bureaucracy, HR issues, anti-work and negativity bogged them down. One of them even got very sick because of the constant stress and fear, and needed medication to get out of that crap. Its kinda laughable that at the same time our government preaches about the joys of startup life and entrepreneurship. Nobody tells about the dark side of entrepreneurship. Maybe someone should.

In Finland, employees have very strong rights due to labor unions. It is kinda understandable, if the employer is a global mega corporation that treats people like brain dead livestock. Balance of power and all that. But here’s the grudge: small companies (SME) have to live by the same laws and regulations as the huge ones, and because smaller companies can’t afford to have a separate HR departments with a legion of lawyers, most of the small companies are practically breaking some sort of law or regulation all the time.

In addition, small companies don’t have any representatives in the national level negotiations where these regulations are forged. None. So basically, small companies don’t have any control whatsoever on the agreements that bind us.

I could live with the crappy atmosphere and bureaucracy, but I can’t stand the whole unfairness of the situation. If an employee happens to be an asshole, you just can’t fire him or her for that. No sir, being a dick isn’t a valid reason to fire anyone in Finland. You just have to suck it up, even if the person would poison the whole company atmosphere. It’s also laughable easy to get (paid) sick leave in Finland.

And if you happen to be a small business owner, you don’t have much support available, either. You are all alone with your worries, stress, financial pressure and problems. Your old work buddies are jealous because they think that you are filthy rich and poop golden eggs and diamonds for breakfast. Government thinks that you are a thief, no matter how well you manage your business. And employees think you are a dick because you want them to work harder, while you just sit in your office and drink champagne.

Don’t get me wrong. I love my company, and I respect and care for our employees. Its just that the whole small business ecosystem is broken.

For example, I would like to have a total hippie freedom in our company: no time tracking, no dedicated working times, no titles and so forth. Just focusing on the quality and results. Guess what? Can’t do that. If some employee would leave our company for whatever reason, they could just sue us for unpaid overtime work (it doesn’t matter would there actually be any truth in that). The burden of proof is on the company, so we would be shafted, big time, unless we would have some sort of proof or valid record for tracked hours. So, we need to either track time or enforce the employees to stay physically at the workplace 7,5 hours a day. Hello, big brother.

I could rant much more about the subject, but instead I urge you to read this depressing article by Andor Jakab. Even though that story is from Hungary and some of the points don’t apply in Finland, most of the issues are valid in here too.

SME ecosystem is broken in Finland. It needs to be fixed, or there will never be enough taxpayers to pay your pensions.