Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi vain pari kuukautta aikaa?

Kirjoitin keväällä ikävästä tapahtumasta, jossa selän murtumisen yhteydessä keuhkoista löytyi möykky jonka nimesin Mölöksi. En tosin kertonut, että tilanne ei ollut vielä ohi. Erilaisten testien kavalkadin jälkeen tuli seurantasykli, ja kriittisin seurantatutkimus on nyt takana. Mölö ei ole paisunut, ja se on melko suurella varmuudella arpi jostain vanhasta keuhkon tulehdustilasta. Nyt uskaltaa siis jo hengittää.

Se on ihan helvetin pysäyttävän brutaali tunne, kun ei ole varma, näkeekö seuraavaa joulua vai ei. Kun epävarmuus oli pahimmillaan, sähköhammasharjani meni rikki. Muistan tuijottaneeni sitä vilkkuvaa ja surisematonta kapistusta, ja ajattelin että uutta ei varmaan vielä kannata ostaa. Kaikkein pysäyttävin hetki kuitenkin oli se, kun kävin radioisotooppitutkimuksessa TYKSin kellarissa. Kroppaan ruiskutettiin radioaktiivista ainetta, jonka kertymistä sitten kuvattiin. Se ei kuitenkaan ollut pysäyttävää, vaikka olikin ”jee, tuleekohan minusta supersankari, jonka supervoima on kärttykatse” -jännittävää. Pysäyttävintä oli odottaa samassa kerroksessa, jossa annetaan lasten sädehoidot. Se tunne kun tuijottaa sellaista keraamista seinälaattaa, johon on liimattu piristykseksi laimeita perhosenkuvia. Se tunne kun tajuaa, mitä monet vanhemmat ovat tässä samassa paikassa varmaan tunteneet. Kaikki se pelko, ahdistus, kipu ja voimattomuus. Voin sanoa, että sydämeni murtui ihan vähän sinä päivänä.

En kertonut kovinkaan monelle mahdolliseen kuolemaan liittyvistä ajatuksistani tuona aikana. Useimmat läheiset suhtautuivat tilanteesta puhumiseen vähän kielteisesti, osa yritti olla huomioimatta koko asiaa. Loppujen lopuksi en kertonut kenellekään, mitä valmisteluja mielessäni kävin läpi. Se oli helpompaa. Nyt kun tilanne on jo ohi, voi vähän aiheesta avautuakin. Tyypilliseen tapaani tein jo suunnitelmia erilaisten vaihtoehtojen varalle. Tein esimerkiksi listan asioista, joita halusin tehdä. Mitenkään vähemmän yllättäen, listalla oli enimmäkseen ihmisten tapaamisia ja kokemuksia. Listalta ei tosiaan löytynyt sellaisia kuin ”juttele puhelinmyyjälle”, ”juo viinaa”, ”osta jotain kivaa” tai ”mene töihin”.

Oma listani. Tai ainakin ensimmäinen sivu.

Moni kuvittelee, että läheltä liippasi -tilanne tekee pehmeämmäksi. Surprise, motherfuckers! Ei tee. En siedä enää samaa paskaa kuin vuosi aikaisemmin. Saas nähdä mitä tästä seuraa, mutta ei ainakaan pelkkiä pehmeitä aatoksia.

Jos sinä kuulet, että ensi joulu voi olla viimeisesi, mitä haluaisit tehdä? Siis oikeasti? Ja tämä ei ole mikään retorinen kysymys. Sama tilanne voi tulla eteen aivan kenelle hyvänsä (esimerkiksi viimeksi isoja juttuja joutui miettimään myös yrittäjäkollegani Jari, jonka tarinan loppu oli onneksi onnellinen). Jos aikaa onkin jäljellä viikkoja, siinä ajassa ei maailmaa kierretä tai perhettä perusteta.

Carpe diem, perkele.

Kapitalistin kasvatusopas, osa 3: pankit

Esikoisemme suoritti urotyön, kun antoi poistaa ihan helkkarin ison tikun sormesta. Sen seurauksena hän sai palkkioksi kokonaista kolme Angry Birds-kolikkoa (heijastimia, joista on jostain syystä nauhat katkeilleet). Yhden kolikon markkinahinta on 20 kolikkoa, joten potti oli ihan kohtalainen pienelle miehelle. Koska kauppaan mentäessä ei ole mielekästä kanniskella mukana kuuttakymmentä pokerimerkkiä lilliputtitaskuissa, pääsimme ohimennen opettamaan pankkitoiminnan perusteet.

Ensimmäiseksi tietenkin kolikot laskettiin tarkasti yhdessä, ettei vahingossakaan vaan anneta katteettomia sitoumuksia. Sitten vaimo kirjoitti kolikkomäärän lapulle, jota vastaan sitten esikoinen voi rahaansa käyttää. Tämä vastaa melko tarkkaan sitä tilannetta, mihin tarpeeseen pankit alunperinkin syntyivät.

“Nyt on kätevää, kun kaikki ei näe että mulla on paljon kolikoita.”

Näin on, poikaseni. Näin on.

Mitähän seuraavaksi… osakemarkkinoiden perusteet?

Pankkitoiminnan perusteet

Tekoäly tulee – onko sinun bisneksesi valmis?

Pidin tänään esityksen tekoälystä, ja olihan se mukavaa! Joukko oli pieni, mutta sitäkin osallistuvampi.

Tekoäly tulee, onko sinun bisneksesi valmis? from Janne Jääskeläinen

Pyysin yleisöä vastaamaan kysymykseen, voiko tekoäly kyetä korvaamaan vuorovaikutustyötä tekevän ihmisen työelämässä — ja jos voi, kauanko siihen menee. Yleisö vastasi samaan kysymykseen myös esityksen lopuksi. Lopputuloksena oli konsensus, että tekoäly tulee ja jyrää 10–20 vuoden kuluessa.

Esityksen keskiarvo oli 4,5 (5 paras), mikä on kaltaiselleni kaltaiseni ihmispelkoiselle nörtille häkellyttävän erinomainen arvosana.

Tärkeät asiat ovat vähän vaikeampia

Kyllä, tämä on kirjoituskone.

Kyllä, tämä on kirjoituskone.

Tiedän olevani joissain asioissa kovin ristiriitainen ihminen. Mielestäni tietotekniikka on parasta mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Valtava määrä tietoa on käytettävissämme aivan marginaaliseen hintaan, mihin kellonaikaan hyvänsä. Hyppäykset teknologiassa mahdollistavat uusia ja hienoja työkaluja, tieteen läpimurtoja ja kokemuksia. Arki muuttuu nopeammin kuin ikinä. Sen suhteen on hieno hetki olla elossa.

Samaan aikaan huomaan, miten tärkeitä analogiset asiat ovat.

Kirjoitin ystäville kiitoskirjeitä kirjoituskoneella, ja se oli välillä tuskaisen vaivalloista. Mekaaninen kirjoituskone on raskas kirjoittaa, ja virheitä ei saa tulla. Tämänkin blogikirjoituksen olisin joutunut kirjoittamaan monta kertaa uusiksi. On kuitenkin aivan eri asia lähettää kiitostekstiviesti kuin kirjoittaa sellainen mekaanisella kirjoituskoneella.

Tärkeät asiat saavatkin olla vähän vaivalloisia.

Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla — ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!