Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla — ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!

Kapitalistin kasvatusopas, osa 2: Mitä on yrittäjyyskasvatus?

Katleena Kortesuo

Tämä kirjoitus on Katleena Kortesuon vieraskynäkirjoitus. Katleena Kortesuo on tietokirjailija ja kriisiviestinnän asiantuntija. Katleenan Ei oo totta on Suomen luetuin viestintäalan blogi. Tutustu blogiin ja seuraa Katleenaa twitterissä!

Muksumme ovat nyt toisella ja viidennellä luokalla. Me molemmat vanhemmat olemme yrittäjiä. Niinpä olemme toteuttaneet kotona yrittäjyyskasvatusta, sillä se puuttuu peruskoulusta kokonaan.

Puheistamme innostuneena moni yrittäjäkollega on kysellyt, että mitä hiivattia se yrittäjyyskasvatus käytännössä on. Niinpä kokosin tämän postauksen vinkiksi kaikille niille, jotka haluavat toteuttaa yrittäjyyskasvatusta joko kotona tai työssään lasten ja nuorten kanssa.

Jaan yrittäjyyskasvatuksen neljään osaan:

  1. Keskustelu
  2. Harjoittelu
  3. Itsestä huolehtiminen
  4. Todennus

Kaikki tehdään tietenkin lasten ehdoilla. Joskus ei edetä moneen viikkoon, ja joskus taas koko päivä pyörii yrittäjyyden tiimoilla.

1. Keskustelu

Keskustelu laajenee helposti yrittäjyydestä talouden kautta politiikkaan. Juttelemme lasten kanssa usein seuraavista asioista:

  • Mitä on yrittäjyys ja palkkatyö?
  • Mitä on kilpailu?
  • Miten talous toimii?
  • Mistä verot kertyvät?
  • Kuka säätää lait?
  • Mitä vaalit tarkoittavat?
  • Millaisia ovat Suomen puolueet?

Lapset kysyvät paljon, ja minä kerron asiat esimerkkien avulla. Jokainen asia pitää konkretisoida lapsen tasolle. Ei ole mitään järkeä sanoa, että “veroilla kustannamme yhteiskunnan yhteiset asiat”. Sen sijaan pitää sanoa, että “kun minä maksan yritysveroa, sillä rahalla hankitaan kirjastoihin enemmän kirjoja ja palkataan sairaaloihin lääkäreitä.”

2. Harjoittelu

Yrittäjyys ja sen osa-alueet pitää viedä lapsen arkeen jo varhain. Kun lapsi oppii, mistä raha tulee ja mihin se menee, hän saa samalla kykyjä hallita omaa talouttaan.

Esikoinen lajitteli kuittejani jo viisivuotiaana. Hän niputti ne päivämäärittäin ja nitoi kasoihin. Lapset ovat myös välillä kulkeneet mukana palavereissa ja olleet seuraamassa mediaesiintymisiäni.

Muksut ovat leiponeet mokkapaloja sukulaisille maksua vastaan. Esikoinen laati oma-aloitteisesti leivonnasta laskun kuusivuotiaana. Siinä oli eriteltynä lähes kaikki oleellinen: summa, eräpäivä, saaja, maksaja ja jopa viivästyskorko. (Viivästyskorko oli karkkipussi.)

3. Itsestä huolehtiminen

Olemme jutelleet lasten kanssa, että hyvään elämään tarvitaan kolme osa-aluetta:

  1. Aivot. Pidä huoli koulutuksestasi, järjestäsi ja sivistyksestäsi.
  2. Kroppa. Pidä huoli kunnostasi ja vaali terveyttäsi.
  3. Ihmissuhteet. Huolehdi lähimmäisistäsi ja huomioi toiset ihmiset.

Jos jokin osa-alue pettää itsestä riippumattomista syistä, vielä on muut kivijalat jäljellä. Sen sijaan jos unohtaa ihmissuhteet ja jättää kouluttautumatta, koko elämä on kiinni enää vain terveydestä.

Yrittäjän täytyy pitää huoli kaikista kolmesta osa-alueesta, koska kukaan muu ei korvaa osaamattomuutta, sairauksia tai huonoja ihmissuhdetaitoja. Kannustamme siis lapsia lukemaan, käymme yhdessä kävelyillä, tutustumme museoihin ja juttelemme ihmissuhteista. Pohdimme usein, miten eri tilanteissa olisi kannattanut käyttäytyä.

Mikään yritys ei kestä, ellei yrittäjä ole kunnossa.

4. Todennus

Demonstraatiossa näytetään, mitä on opittu. Olemme esimerkiksi tehneet lasten kanssa Youtube-videot Yritystalouden perusteet ja Asiakaspalvelun perusteet.

Lisäksi pyydän lapsia usein selittämään isovanhemmille, mitä veroilla hankitaan tai mitä eroa on palkalla ja laskutuksella. Kun lapset pääsevät selittämään oppimaansa, se vahvistaa heidän ymmärrystään.

Lopputulos

Yrittäjyyskasvatuksesta on ollut hyötyä, ja homma on mennyt perille.

Kuopus kysyi kuusivuotiaana minulta: “Äiti, ovatko tulli ja poliisi kilpailijoita?” Kysymys osoittaa, että muksu on sisäistänyt sen, mitä on kilpailu.

Esikoinen taas totesi kotona ylpeänä koulun jälkeen: “Äiti, meidän luokalla on vain yksi muu, jonka MOLEMMAT vanhemmat ovat yrittäjiä.” Olemme siis onnistuneet tuottamaan lapselle sen kokemuksen, että yrittäjyys on hyvän ryhdin arvoinen asia.

Molemmat lapset aikovat isona yrittäjiksi. Ei siksi, että me olemme käskeneet, vaan siksi, että se kiinnostaa heitä. Olemme kertoneet muksuille, että he voivat tehdä ammatikseen mitä tahansa he haluavat. Niinpä kumpikaan ei vielä tiedä, mitä heidän yrityksensä tekee, mutta sen ehtii pohtia myöhemminkin. Yrittäjiksi he kuitenkin ryhtyvät.

Yrittäjyyskasvatus on tapa huolehtia lapsen tulevaisuudesta. En pysty lupaamaan lapsilleni perintökartanoa tai 40-vuotista virkaa. Pystyn vain antamaan heille parhaat mahdolliset eväät pärjätä ja kantaa vastuuta itsestään ja yhteiskunnasta.

Kapitalistin kasvatusopas, osa I: raha

Varoitus: tämä kirjoitus sisältää poikkeuksellisesti lapsia ja lämpöisiä ajatuksia.

Olen kaikenlaisen pelillistämisen fani, niin töissä kuin siiviilissäkin. Ja mikäpä olisi parempi paikka pelillistämiselle kuin omien lasten kasvatus?

Koska esikoisemme on hyvin omapäinen (onko muunkinlaisia?), olen useaan otteeseen joutunut käyttämään kaikki neuvottelutaitoni kun tilanne on eskaloitumassa vaatteidenpaiskomistilanteeksi. Jokainen vanhempi tietää, että kaikkein hankalinta on saada lapsi tekemään jotain sellaista, joka jostain syystä jännittää tai pelottaa. Myös jos askare on ikävä ja lapsi on väsy, ilmassa on helposti melkoisen kriisin ainekset. Pahimmassa tapauksessa nakkula saa neliraajaraivokohtauksen ja äiskä tai isukki toivoo, että harhaluoti tulis ja tappais.

Huutaminen ja rankaisu eivät ole kovinkaan toimivia metodeja. Joskus jäähy on ainoa ratkaisu, mutta sitäkään ei kannata tehdä kovinkaan usein, koska jäähyjen teho laimenee. Paljon parempia lopputuloksia saa neuvottelemalla ja palkitsemalla oikeanlaista käytöstä.

Kolikot

Meidän perheessä käypää valuuttaa.

Kolikkopeliä vai käskemistä?

Olen kehittänyt kotona lapsille omanlaisensa finanssisysteemin, jossa valuuttana toimivat vanhat pokerimerkit. Pokerimerkki vastaa yhtä reaalimaailman euroa, ja sillä saa myös “ostettua” 10 minuuttia pädiaikaa vanhempien valitsemana aikana. Kolikoilla voi toki ostaa myös leluja, mutta lapset tuntuvat arvostavan tällä hetkellä kaikkein eniten pelejä.

Ja että elämä olisi mielenkiintoista, yhden punaisen pokerimerkin arvo on 5 tavallista pokerimerkkiä (väri tietenkin valittiin esikoisen värimieltymysten mukaan). Kun kolikoilla on erilainen vaihtosuhde, lapsi oppii aivan huomaamattaan laskemaan yhteen. Sen lisäksi myös vähennyslaskut sujuvat kuin itsestään, koska lapsi joutuu miettimään, montako kolikkoa jää säästöön, jos haluaa ostaa vähän pädiaikaa ja kädessä on vain yksi punainen kolikko.

Pokerimerkkejä voi ansaita tekemällä pieniä askareita, ja yhden pokerimerkin saa, jos on hoitanut päivän tehtävät kiltisti (tämä peli on oma kokonaisuutensa, mutta pojat päättivät yhdessä, mitkä asiat ovat tärkeitä hoitaa päivän aikana. Tällaisia ovat mm. aamutoimet, pottailut, päällepukemiset, kiukuttelemattomuus pädin kanssa ja hyvin hoidetut iltatoimet). Tietenkään aina ei pidä odottaa palkkaa. Toiselle ihmiselle ollaan ystävällisiä ilman kolikoitakin, ja omat tavarat viedään paikoilleen ilman palkkiotakin.

Tällä tavalla olemme saaneet esikoisen siivoamaan, yöpottailemaan, pukemaan ja riisumaan kiltisi, leikkauttamaan tukkansa ja niin edelleen. Kolikoiden tienaamisesta on erityisesti hyötyä silloin, kun täytyy tehdä jotain uutta ja jännittävää. Tarkoituksena ei ole lyödä kaikelle hintaa, vaan ohjata lasta keskittymään suoritukseen ja siitä seuraavaan positiiviseen tulokseen. Tietenkin myös kuopus apinoi isoveljeä, joten rahan arvo on hyvin iskostunut pääkoppaan pienemmällekin. Kolikot säilötään hyvin huolellisesti omiin rasioihinsa, ja niitä vartioidaan mustasukkaisesti.

Sen lisäksi meillä on erilaisia sääntöjä, jotka ovat helppo oppia: jos toinen ostaa pädiaikaa, molemmat saavat käyttää saman ajan. Tämä opettaa yhteistyöhön ja neuvottelutaktiikoihin. Ja kas kummaa, isoveljestä onkin tullut melkoinen neuvottelija, kun pikkuveljellä on kolikoita ja omat on loppu.

Kolikkosysteemin käyttöönoton jälkeen esikoisen kanssa on ollut helppo keskustella aika monestakin hankalasti selitettävästä asiasta: isi käy töissä, koska perhe tarvitsee kolikoita joilla saa ruokaa. Ei saa rikkoa esineitä, koska uudet maksavat kolikoita. Jotkut asuvat isommissa ja pienemmissä taloissa siitä rippuen, kuinka paljon kolikoita heillä on. Ja niin edelleen.

Pari kertaa on ollut naurussa pitelemistä. Sain erinomaisen muistutuksen siitä, miten tärkeää on että säännöt ovat todella selvät. Kun esittelin yöpottailun tienausmetodin, meni kaksi yötä ja homma toimi. Kolmantena yönä olin vielä ylhäällä, kun esikoinen hiipi vessaan. Nousin mennäkseni seuraksi, mutta kaveri näytti todella kiukkuisena stop-merkkiä. Kysyin sitten myöhemmin, miksi en saanut tulla mukaan. Esikoisen vastaus: “No kun pitää mennä YKSIN pissalle niin saa kolikon.” Niinhän mä olin sanonut…

Täydellinen joulu, vm. 2015

En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät vain olemaan paikoillaan päivätolkulla. Jos joutuisin “lomailemaan”, minulta varmaan katkeasi suoni päästä alle viikossa. Jos elämässä on ollut todella hektinen työrupeama, saattaa parin päivän lepo tulla tarpeeseen. Silloinkin tosin jo kolmantena iltana alkaa kliksuttelemaan koneella keskeneräisiä projekteja, etsimään luettavaa kirjaa tai jotain muuta. Pelkästään paikallaan oleminen on kuin kuoleman esiaste.

Tällaiset pakolliset lomakaudet ovatkin olleet aina minulle vähän ristiriitaisia aikoja. Toisaalta on kivaa että on hetki hengähdysaikaa, mutta samalla työt kuitenkin odottavat kärsimättömänä ja tekisi mieli mennä kuitenkin puuhastelemaan jotain ns. järkevää. Siksi joutuukin aika tarkkaan tasapainoilemaan perheen ja omien projektien kanssa, jotta loma ei tuntuisi liian stressaavalta. 😉

Tämä joulunaika oli paras ikinä. Ei stressiä, ei sovittuja tapaamisia ja lapsetkin ovat jo sen verran isoja että heidän kanssaan voi puuhailla yhdessä kaikkea kivaa. Sain jopa pelattua vähän tietokoneellakin, enkä saanut kinkkuähkyä.

Perfect.

Tuntematon pariskunta odottaa valoissa.

Tuntematon pariskunta odottaa valoissa.

Veitsi kurkulla – kaunis on maailma

Olen ajellut partaani nyt puolitoista vuotta safety razorilla, ja isompia havereita en ole sillä vielä saanut aikaiseksi. Ajojälki on ollut mahtava, ja alkuahdistuksen jälkeen ajosta on tullut hyvin luontevaa. Sen lisäksi että hienomotoriikka on vähän kehittynyt, ei ole kauheasti tarvinnut pistää massia Giletten kalliisiin vaihtoteriin tai partavaahtoon. Sama saippuapalakin on kestänyt jo puolitoista vuotta (!), ja vasta nyt pääsen kaverin itse tekemän saippuan kimppuun (kyllä, jotkut tekevät itse oman saippuansakin).

Nyt sitten päätin siirtyä seuraavalle tasolle. Joulupukki toi tilauksesta klassisen partaveitsen (straight razor tai cuthroat razor).

Boker Extra Hollow Ground

Kyseinen veitsi on Bokerin 4/8” Extra Hollow Ground luukahvalla. Sen lisäksi pukki toi stropin (nahkahihna), jolla terää liipaistaan parikymmentä kertaa ennen operaatiota. Se ei ole varsinaista hiomista, mutta suomenkielistä vastinetta en oikein keksi. Tarkoituksena on vaan pistää metallin hampaat oikeaan suuntaan. Muut tarvikkeet minulla jo olikin hankittuna (Herrainpukimosta, tietenkin).

Miksi sitten riskeerata herkkä hipiänsä hiton terävällä veitsellä sohimalla?

  1. Ajojälki on sileämpi kuin vauvan hanuri.
  2. Iho ärtyy vähemmän kuin sähkö- tai 10 terän ihmejärjestelmällä.
  3. Säästää rahaa kun ei tarvitse ostella Giletten yms. kalliita vaihtoteriä.

Kaikki nuo kohdat olivat tietenkin pelkkää paskapuhetta. Todellinen syy on for shit and giggles ja koska voin. Olen vanhemmiten huomannut, että elämässä on vähän liiankin helppoa tehdä asioita vain ohimennen ja kevyesti. Parta ja parran ajaminen ovat selkeä osa omaa miehuuden käsitettä, ja tuntuu jotenkin hyvältä vain käyttää siihen vähän aikaa ja vaivaa. Olkoon tämä oma hiljainen protestini kiireelliselle elämälle.

Ensimmäiset pari ajokertaa olivat yhtä jännitysnäytelmää. Isojen poikien ohjeita noudattamalla onnistuin leikkelemään vain sitä mitä pitikin. Tärkeintä on huolehtia, että 1) veitsi on oikeasti terävä, 2) naamassa on riittävästi saippuaa ja muutenkin karvat ovat pehmeitä, 3) ei aja vasten karvaa ja 4) ei hosu. Sen lisäksi veitsen kanssa täytyy olla samaan aikaan varovainen ja määrätietoinen — ei voi kiirehtiä liikaa, mutta ei voi myöskään olla epävarma ja antaa käden täristä. Jos tekee sivuttaisliikkeitä — leikkaa naamaansa. Jos veitsi on väärässä kulmassa — leikkaa naamaansa. Jos veitsi on liian tylsä — leikkaa naamansa. Ja niin edelleen. Sen verran ensimmäisillä vedoilla jännitti, että en edes huomannut kun tukisormi oli silmämunan kanssa samassa kuopassa.

Nyt kun vielä oppisi ajamaan partaveitsellä kunnolla ennen kuin leikkaan korvan tai nenän irti.

https://embed.spotify.com/?uri=spotify:track:4poxuGEituqBqNxO6PwsMO