Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla — ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!

Leica M9

Ensin oli Fujix 100. Sitten Leica M8. Sitten Leica M9. Sitten Sony RX1r. Sitten Sony RX100 III. Sitten Sony A7 II. Ja nyt ostin Sony A7 II:n rinnalle saman M9:n jonka myin aikaisemmin pois. Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki G.A.S. -syndroomasta (engl. gear acquisition syndrome), jossa himoitaan laitteita ja juostaan oikeanlaisen vempeleen perässä. En puolustele itseäni, kyseessä on aivan puhdas laitehimo. Kokemuksien perusteella kuitenkin uskallan jo olla näistä kameroista jotain mieltäkin.

Fujix 100 — erinomainen pikkukamera, joka jopa mahtuu taskuun. Tykkäsin: ovf/evf-ratkaisuista. Kuvien värit kivoja. En tykännyt: liian lelumainen ja halvan tuntuinen käsissä.

Leica M8 — reliikki, mutta edelleen edullisin Leican M-sarjan digirungoista. Megapikselit eivät päätä huimaa, ja M8 oli muutenkin täynnä ongelmia (joista pahin oli IR-suotimen puute) ja outouksia. Se oli kuitenkin ensimmäinen kosketukseni mittaetsinlaitteiden maailmaan (engl. rangefinder), ja siitä se Leica-purema sitten lähti.

Leica M9 — selkeä päivitys M8:sta. Ei hirveästi pahaa sanottavaa. Edelleenkin olis kiva jos moodinvalinta olisi vähän jämäkämpi, mutta sen kanssa voi elää.

Sony RX1r — todellinen tehopakkaus, ja mahtuu myös taskuun. Pieksää Fujix 100-sarjan kirkkaasti. Kiinteä Zeissin prime-linssi ja kenno toimivat niin hyvin yhteen, että kuvat ovat todella komeita katsottavia.

Sony RX100 III — “ihan kiva” pokkari, mutta en oikein jaksanut perustella itselleni, miksi en pärjäisi iPhonen kanssa. Jos mukana on pikkupokkari, mukana on samalla vaivalla jo sitten Sony RX1r, Leica tjsp. Kuvanlaatu toki pokkarisarjassa todella mainio.

Sony A7 II — myytyäni Leica M9:n en hennonnut myydä Summicron 35mm f2 ja Nokton 50mm f1.1 linssejä halvalla, joten ne jäivät kaappiin pölyttymään. Sony A7 II ottaa kuitenkin M-sarjan linssit sovittimella ihan kiltisti sisään, joten valinta oli helppo. Tässä kohtaa kameralle kuitenkin tuli toinenkin käyttäjä, joten ostin peruskäyttöön A7:lle suunnitellun Zeiss Sonnar T* FE 55/1.8 ZA:n. Erinomainen linssi.

Ei tosin kovinkaan kauaa tällä kombolla tullut räpsittyä kun tajusin, että vaikka Zeissin linssi on erinomainen, mutta siitä puuttuu silti “jotain” jota en oikein osaa kuvata — muuten kuin siten, että Sony + Zeiss ja Leica kuvat ovat erilaisia. Syynä luultavasti enemmänkin oma osaamattomuus tai tapa ottaa kuvia, mutta ero on silti selkä.

Siispä ostin M9:n takaisin. Nyt Sony A7 II on nopeita tilannekuvia yms. tarpeita varten, ja Leica M9 on omaan käyttööni. Vaimo saa hienoja otoksia Sonylla kun vain painaa sormi pohjassa ja osoittaa oikeaan suuntaan ja minä saan hifistellä vähäisten kontrollien kanssa 😉

Leica M ja Voigtländer Nokton 1.1

Sain Sakarilta lainaan Leican M-rungon ja Voigtländer Nokton 50 mm/1.1 linssin. Olen nyt ammuskellut viikonlopun molemmilla, ja täytyy sanoa että on aika mainio paketti. Kuten Leicalla yleensäkin, kuvissa tuntuu olevan aikamoinen oompf-kerroin aivan tavallisissakin tilanteissa:

unnamed

Linssin hankalin osuus on todella lyhyt syväterävyysalue. Kohdistuksen täytyy 0lla 1.1 aukolla juuri kohdillaan, tai kuvasta tulee sumea. Tässäkin kuvassa kohdistus meni pieleen muutamia senttejä, jos sitäkään. Silmät jäivät vähän pehmeiksi.

unnamed-1

Nokton on todella hyvä linssi. Erityisesti Suomessa, jossa valoa ei kauheasti ole talvisaikaan sisätiloissa(kaan), kaikki saatavissa oleva valo on imettävä kennolle. M8 rungolla nopea linssi on hyvä muutenkin, koska runko ei siedä korkeampia ISO-herkkyyksiä juuri ollenkaan. Kuvien syväterävyysalueen ulkopuolella oleva pehmeä tausta (“bokeh”) on joissain paikoissa vähän levoton, mutta ei liian häiritsevä. Diggaan kovasti.

unnamed-2

Noktonia verrataan usein Leican Noctilux 50 F1:een (“köyhän miehen Noctilux”), mikä ei tietenkään ole ihan kaukaa haettu. Isoimpana erona on vain se, että Leican Noctilux maksaa 10 kertaa enemmän kuin Voigtländerin Nokton . 😉 Jos haluat, voit lukea yhden esimerkkiarvostelun linssien eroista Stevehuffphotosta.

Tämän perusteella Nokton tulee heti hankintalistalle. M saa odottaa seuraavia isompia osinkoja.

Ona Brixton Leather messenger

Aikaisemmin olen kuljetellut kamojani Knomon mainiossa Stirling -olkalaukussa. Se on hyvälaatuinen, ergonominen ja kaiken kaikkiaan täydellinen, jos kannettavana on vain läppäri ja pari dokumenttia. Leican kanssa on tullut ongelmia, koska kameran repiminen laukusta on osoittautunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Toimenpiteestä on itse asiassa tullut niin veemäistä, että aika moni kuva on jäänyt ottamatta. Knomo on virtaviivainen, mutta mitään neliömäistä sinne ei mahdu.

Siispä ostoksille. Valintakriteerini olivat suunnilleen selvät:

  • Laukkuun täytyy mahtua Leica (se täytyy olla helposti esille otettavissa), 13” Macbook Air, laturikaapelit, sateenvarjo ja tilaa täytyy jäädä myös satunnaisiin tarpeisiin.
  • Laukku ei saa näyttää liikaa kameralaukulta.
  • Laukun täytyy olla ns. yliolan messenger -mallinen.
  • Laukun täytyy olla pehmustettu.
  • Laukussa täytyy olla kantokahva, ja sen täytyy mielellään pysyä pystyssä lattialla ilman tukea.
  • Laukun täytyy olla nahkaa.
  • Laukun täytyy näyttää hyvältä.
ona1

Varteenotettavia vaihtoehtoja oli yllättävän vähän. Pidemmän surffailun jälkeen törmäsin ONAn Brixton -malliin, jota on kehuttu kameraharrastajien parissa. Ostin omani saksalaisesta verkkokaupasta, kun yllättäen laukkua ei saa Suomesta edes rahalla. Laukun voi ostaa myös ONAn oman sivuston kautta, mutta ei huvita sählätä tullin kanssa tarpeettomasti.

Laukku tuli yllättävän nopeasti. Parin viikon käytön jälkeen kantoväline on tullut sen verran tutuksi, että siitä uskaltaa jo jotain sanoa.

Hyvää:

  • Laukku täytti ennakkovaatimukset.
  • Laukun vahattu nahka on orgastisen täydellistä. Sitä hipelöi ihan huvikseen.
  • Laukun sisäosa on jaettavissa sellaisiin osiin kuin haluaa.

Huonoa:

  • Laukku tuntuu painavalta, jos on tottunut kevyempään kannettavalaukkuun. Painoa tyhjänä on melkein 2 kiloa.
  • Hinta. Ei ole sieltä halvimmasta päästä.

Leica M8 experience, some additional thoughts

After using Leica M8 for a some time it is time for some additional thoughts.

  • It is nice to use. Rangefinder takes time to master, and most of the shots I take are crap. But those that doesn’t fail… well, they are very nice.
  • Leica M8 is a tank. Even DSLR’s seems bigger, they usually feel like plastic. Leica is like a hammer.
  • I hate the brick (charger). It’s cumbersome and fugly.
  • Leica M8 is a bit unstable sometimes. I have managed to crash it more than once.
  • It is too easy to switch the camera for self-timer or continuous shot.
  • I would hope that the rangefinder would be more brighter. Now it feels like watching through smoked glass.
  • I like the simplicity of the controls. It feels like I am in control. If I fail the shot, there is no one else to blame. 🙂

All and all, I love the Leica M8. I am pretty sure that I will buy some newer version as soon as I have the cash for it, but this will do until then.

Above: my precious drool monster.