Muutto numero #25

Kamat on jälleen kannettu uuteen kotiin. Monelle muuttaminen on elämää muuttava kokemus, transformaation alku ja jopa pienen pelon aihe. Minulle se on jo rutiinia.

Muuttopäivän lähestyessä mieleni järjestelee kaiken valmiiksi taskeiksi todo-listalle ja muutto hoituu yleensä aika ongelmitta samaa kaavaa toistaen. Itse muuttopäivä menee stressaavassa hujauksessa, seuraavana aamuna lihakset ovat kipeinä, käsissä on pari pientä vekkiä ja olo on väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäisenä iltana valmistuvat makuuhuone ja keittiö, seuraavana päivänä loput. Parin illan kuluttua purkamattomia pahvilaatikoita ei ole enää paljoakaan, ja viikon kuluttua jäljellä on vain enää pientä laitettavaa.

Tämä muutto ei ollut poikkeus. Kun tietää miten tavarat kannattaa pakata, ei itse muuttopäivänä tarvitse kiroilla hajoilevien välilevyjen ja pahvilaatikoiden kanssa. Kaksimetriset kantajakaveritkin tietty auttavat asiaa. Kiitos joukkue sikaniskat! ❤

En oikein tiedä, missä kohtaa elämääni muuttamisesta tuli rutiinia. Varmaan silloin, kun parivuotiaana livahdettiin syntymäseuduilta syvälle Savoon isän rattijuopumuksen ja itsemurhayrityksen häpeää karkuun. Meno ei kauheasti parantunut, vaikka isäni kävikin hetkellisesti raittiuden polulla. Keskeneräinen omakotitalo meni voudin vasaran alle, ja taas pääsi pakkailemaan leikkiautoja. Siilinjärvi vaihtui Kuopioon, ja sieltä matka vei useamman eri osoitteen jälkeen Sallan, Aatsingin, Naruskan ja Tuntsan kautta Turkuun. Vaikka tuntui, että elämä eteni suhteellisen rauhallisesti, repaleisen lapsuuden ansiosta postiosoitteita alkoi kerääntyä kahmalokaupalla. Turussa meno vähän rauhoittui, mutta opiskelukämppiä oli luontevaa päivittää parempiin palkkatason parantuessa.

Tätä kirjoittaessa takana on muutto osoitteeseen numero 25.

Osoitteessa numero #24 erityisen hienoa olivat maisemat. Tällainen aamu kun tervehti, edes marraskuu ei tuntunut masentavalta.

Mitä 25 muuttoa on opettanut?

  1. Älä kiinny materiaan. Jos oikeasti tarvitset jotain, osta aina niin laadukasta ja kaunista kuin mihin sinulla on varaa. Kun aika on, hankkiudu rojuista taas ripeästi eroon — ilman katumusta. Kirppari, kierrätys ja kaatopaikka ovat oikeita osoitteita muhjaantuneille muistoille ja materialle.
  2. Älä kiinny ihmisiin. Naapureita tulee ja menee, kavereita tulee ja menee. Pyri olemaan kohtelias, oikeudenmukainen ja elämään oman moraalikoodistosi mukaisesti. Siitä huolimatta suututat ihmisiä ja hankit ystäviä. Osa jää, suurin osa ei. Todelliset ystävät pysyvät, paikkakunnasta ja kodista riippumatta.
  3. Jokaisessa asunnossa on jotain erityisen hyvää. Keskity siihen. Se voi olla maisema, luonto, ihmiset, palvelut, puulattia tai vaikka erikoinen ovikello. Mutta aina on JOTAIN hienoa. Aina.
  4. Jokaisessa asunnossa on jotain ihan hiton äsyttävää. Unohda ne — kunnes on aika muuttaa seuraavaan asuntoon. Silloin voi taas kiroilla hissijonoa, käytävälle kuseskelevaa narkkarinaapuria tai pahvisten seinien läpi yön pikkutunneille kantautuvaa lisääntymislätinää.
  5. Älä ikinä maksa varastotilasta. Hankkiudu mieluummin eroon ylimääräisestä roinasta.

Keräämme vanhaa ja hyödytöntä roinaa kaappien ja pääkoppien nurkkiin pölyttymään. Siellä ne vievät tilaa ja ankkuroivat meidät menneeseen — hyvässä ja pahassa. Muutto on aina hyvä hetki miettiä mitä haluaa elämältään. Ota mukaan hyvät asiat ja hankkiudu eroon kaikesta sellaisesta, mitä estää sinua menemästä eteenpäin. Olivat ne sitten ihmisiä, huonekaluja tai harrastuksia.

iPhonen syyssiivous

Törmäsin mielenkiintoiseen Jason Stirmanin artikkeliin iPhonen rauhoittamisesta (sori, artikkeli vain Mediumin tilaajille). Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun yritän tuunata internetin taskuikkunasta jotain mitä se ei ole: olen tappanut notifikaatiot, vähentänyt appeja ja kokeillut mitä erilaisimpia sovelluksia, jotta saisin lisää mielenrauhaa. Olen päässyt tässä matkassa todella pitkälle, koska:

  1. Tiedän mitä puhelimeltani haluan,
  2. Osaan laittaa kapulan syrjään ihmisten kanssa ja
  3. Olen löytänyt oikeat ohjelmat käyttötarpeitani varten.

Tämä ei ole ollut ihan helppoa, vaikka onkin yksinkertaista. On nimittäin esimerkiksi paljon helpompi sanoa ettei lue sähköposteja kuin oikeasti tehdä niin. Ei sähköposteja esimerkiksi voi jättää lukematta, ellei koko organisaatio prosesseineen ole rakennettu fiksusti. Ja jos sähköpostiin paukkuvat uutiskirjeet, randomtyyppien aikavarasteluehdotukset ja avainasiakkaiden kriittiset yhteydenotot kaikki sekaisin, ongelmana ei ole sähköpostien määrä vaan prosessien laatu. Eikä ongelma ole se, että sähköpostinotifikaatioita kilisee puhelimessa vaan se, että ne eivät ole priorisoituja. Niinpä yksinkertaiselta vaikuttava asia onkin kompleksinen kokonaisuus, joka on vaatinut paljon työtä, ennen kuin siunattu hiljaisuus koittaa.

Mutta asiaan. Olen saanut priorisoitua sähköisen elämäni siten, että olen tavoitettavissa, mutta en koko ajan tai kaikkien toimesta. Se on antanut minulle hengähdysaikaa, mahdollisuutta keskittyä olennaisiin asioihin. Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että pystyt itse päättämään mitä haluat tehdä. Minusta on tullut reagoijasta aktiivinen toimija.

Olen päässyt jopa niin pitkälle, että melkein pistin iPhonen laatikkoon. Olisin jäänyt kaipaamaan monta asiaa, mutta tarvinnut vain harvaa (facetime lasten kanssa, kamera jne). Ne harvat olivat kuitenkin niin tärkeitä, että en vain pystynyt hankkimaan esimerkiksi Punktin minimalistista mp01-luuria tai siirtymään vanhaan Nokialaiseen (kyllä, niillä voi edelleen soittaa ja tekstata).

Ja siksi tämä vinkki puhutteli minua syvästi. Koko kirjoituksen ytimenä on oikeastaan tämä:

  • Dockiin maksimissaan kolme tärkeintä appia.
  • Kaikki muut sovellukset yhteen kansioon, ja kansio dockiin, järjestys vapaa.
  • Opettele käyttämään Spotlight-hakua, Siriä, widgettejä ja ohjauskeskuksen pikaikoneita.
  • Siivoa notifikaatiot siten, että vain olennaiset asiat pomppaavat esiin.

En osaa sanoa tarkkaan mitä on muuttunut, mutta tämä tuntuu hyvältä. Alla näet oman setuppini. Tärkeimpiä sovelluksiani ovat WhatsApp, Things-taskinhallintaohjelma (joka synkkautuu pilveen, joten sitä voi käyttää myös koneelta) ja Safari. Twitter, Slack ja muut tulevat vasta kaukana takana.


Mielenkiintoista on ollut, että:

  • Yllättävän moni asia löytyy haulla, myös ohjelmien sisältä. Haku on suorastaan pelottavan hyvä.
  • Siri on jo aika fiksu. Ja osaa viimeinkin soittaa Spotifya. ❤️
  • Widgeteistä pääsee helposti kalenteriin, herätyskelloon, kuviin, soittamaan suosikeille, etsimään kaverit, tsekkaamaan sään ja avaamaan Evernoten.
  • Kamera löytyykin näppärästi locksreeniltä.

Lopputuloksena ruudulla on vähemmän hälinää ja kilinää. Käsillä ovat vain ne asiat joita oikeasti tarvitsen. Mieli ja silmä lepää.

Oletko sinä kokeillut jotain vastaavaa?

Itsevastuu — kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää

Tämän kirjoituksen aihe on muhinut minulla jo pitkään. Syytän siitä Katleenaa, jolta kyseisen käsitteen opin (ja varastin otsikonkin härskisti Katleenalta).

Olen tuntenut vetoa itsevastuun periaatetta kohtaan tietämättäni koko elämäni. Vasta Katleenaan tutustumisen jälkeen olen oppinut sanoittamaan ne samat periaatteet, joiden mukaan olen tehnyt päätöksiä. Olen tyypillisesti aina tehnyt mielestäni oikean päätöksen, riippumatta siitä onko se ollut minulle helppoa. Yleensä kaikki ne vaikeimmat päätökset ovat myös niitä tärkeimpiä. Ja jokainen hankala päätös on kasvattanut minusta sellaisen kuin nyt olen.

Koko elämä, persoonamme ja kohtalomme on toistuvien pienten päätösten sarjaa. Emme voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta voimme vaikuttaa kaikkeen jonkun verran. Nämä pienet mikropäätökset kertautuvat elämän mittaisena aikana, ja kasautuvat loppujen lopuksi möykyksi jota arjeksi kutsutaan. Olemme siis kaikki omien päätöstemme summia. Jos kukaan ei kanna vastuuta päätöksistä, kukaan ei ole ohjaksissa. Tuntuu helposti, että ajelehdimme holtittomasti elämän pyörteiden vietävänä, ja että kaikenlaista ikävää tapahtuu meille tahtomattamme. Voimme kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ainakin vähän. Itsevastuun periaate antaa mahdollisuuden siirtyä omassa elämässämme ohjaajan paikalle.

Itsevastuu on kuin hitaasti virtaava joki; muutos on pientä, mutta lopputuloksena muutos on valtava.

Minulle itsevastuu tarkoittaa erityisesti ja itsekkäästi valtaa päättää omasta kohtalostani. Useissa kohtaa elämääni olen “joutunut” tilanteeseen, joka on ollut kannaltani kivulias ja epäreilu. Sellaisessa tilanteessa asiaan voi suhtautua kahdella tavalla:

  1. Uhriutuva asenne (“ei ole minun vikani”, “olisin muuten pärjännyt, mutkun x” ja niin edelleen), tai;
  2. Itsevastuullinen asenne (“näin kävi – joko oma moka tai yllättävä käänne. Seuraavalla kerralla teen eri tavalla tai en edes oleta tällaista lopputulosta”).

Ykkösvaihtoehto on tyypillisin suhtautumistapa. Se ei valitettavasti vain auta mitään. Uhriutuminen on helppoa ja houkuttelevaa, koska olemalla oman elämänsä uhri saa helposti huolenpitoa — oli se sitten pieni henkinen päähäntaputus ystävältä tai hyväksyvä kommentti samanmieliseltä nettipersoonalta. Todellisuudessa se on pahin mahdollinen karhunpalvelus sinulle itsellesi. Siinä vaiheessa kun ottaa itselleen uhrin roolin, menettää palan itsetuntoaan. Jokainen uhriutuja nimittäin tajuaa syvällä sisällään, että kyse on viime kädessä heikkoudesta ja omasta kyvyttömyydestä vaikuttaa tilanteeseensa. Sen sijaan että asiasta oppisi parhaansa mukaan, myöntää itselleen olevansa kyvytön, suojelemista kaipaava ja heikko.

Toki meistä jokainen saa olla heikko niin halutessaan. Uhriutumisessa kuitenkin luopuu palan itsetunnostaan ilman taistelua; sen vain antaa pois, miettimättä yhtään, mikä sen todellinen arvo on. Kuvittele, että joku kulkee koko elämänsä tilanteesta toiseen, ja kaikki ikävä joka sattuu hänelle on seurausta olosuhteista tai muiden ihmisten toimista. Jos hän kantaisi edes pienen murusen vastuuta omista toimistaan, tilanne saattaisi kääntyä nopeastikin.

Itsevastuullinen suhtautuminen antaa vallan takaisin itsellesi. Et ehkä voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, mutta voit silti yrittää vaikuttaa tilanteeseesi. Aika harvoin on oikeasti sellaisia tilanteita, joissa sinulla ei ole yhtään vaikutusmahdollisuuksia (tokihan voi olla, että sinut on lamautettu jollain kemikaalilla siten, että et kykene liikauttamaan lihastakaan). Ja kun yrität parhaasi, saat muutettua tilannetta luultavasti ainakin vähän siihen suuntaan, että koet yrittäneesi.

Kun kantaa itsevastuun yhä isommissa ja isommissa asioissa, ennen pitkää et enää muuta osaakaan. Jokainen vastoinkäyminen muuttuu oppimistilaisuudeksi. Ihmissuhteidesi ja elämäsi laatu paranee huomattavasti, koska lähelläsi on helpompi olla. Ja lähelläsi on helpompi olla, koska osaat olla helpommin itsesi kanssa.

Itsevastuu vapauttaa uhrin roolista oman elämän toimijaksi.


Meillä on Katleenan kanssa itsevastuullisuudesta tekeillä pieni pamflettikin, koska se on mielestämme yksi tärkeimmistä periaatteista, joilla omaa elämäänsä voi muuttaa positiiviseen suuntaan. Voit lukea Katleenan blogissa itsevastuuta koskevia kirjoituksia täältä.

Enkö saa pukeutua miten haluan? Kauheeta natsismia!

Ei ollut vaikeuksia arvata, että pukeutumisesta kirjoittaessa seuraa paskamyrsky. Minna Kiistalan ja Jani Niipolan kirja ja ulostulo paremman pukeutumisen puolesta saikin ihmiset repimään ruttuiset prismaverkkarinsa. Ja koska elämme agressiivisen individualistista nenäherneilyn aikakautta, Kiistala ja Niipola on maalattu ties millaisiksi vaatenatseiksi.

Newsflash: he ovat oikeassa. Tottakai se tympii, jos joku edes vihjaa, että ei osaa pukeutua kunnolla. Jos kuitenkin pukeudut huonosti etkä huolehdi itsestäsi, turha siitä on peiliä syyttää.


Kauniit ja komeat pääsevät elämässä helpommalla. Jos olet leuantipauttaja, autot pysähtyvät eteesi suojatiellä, saat etuilupaikan jonossa ja tyhmempiäkin aivopierujasi kuunnellaan kuin ne olisivat jotain profetiaalista viisautta. En sano että se on oikein, mutta niin se vain on.

Moni tietenkin ajattelee olevansa immuuni pukeutumisen vaikutuksille. Todellisuudessa kaikki meistä arvioivat ihmisiä sen mukaan, miten he pukeutuvat, käyttäytyvät ja kantavat itseään. Jos et usko, kuvittele mielessäsi vaikka tällainen ajatusleikki: menet hammaslääkäriin, ja sinua tervehtii hammaslääkäri, joka on pukeutunut risaisiin farkkuihin. Tukka on pesemättä, hampaat kellastuneet, sormet haavoilla ja ympärillä leijuu hikirauhasista tiristetty vanhan valkosipulin pistävä aromi. Antaisitko mielelläsi tämän ihmisen käydä purukalustosi kimppuun? Minä en.

Sama se on bisneksessäkin. Monessa ammatissa voi ihan hyvin olla toimistolla verkkareissa, farkuissa tai vaikka toogassa, mutta mitä kalliimpia asioita myydään, sitä herkempi ostaja on kaikille pelkosignaaleille. Ja jos olet antamassa 100 000 euroa yrityksesi rahaa jollekin, pienikin epäkohta voi helposti olla se viimeinen asia, joka romahduttaa luottamuksen korttitalon. Ja vaikka ei olisikaan, jos kilpailija tarjoaa muuten samaa kuin sinä mutta on luotettavamman oloinen, kauppa menee nenäsi edestä.

Vaikka pukeutumiskoodisto onkin löysentynyt vuosien kuluessa, älä kuvittele, etteikö sillä olisi edelleen merkitystä. Pukeutuminen on kohteliaisuutta, ja huonosti pukeutuminen on välinpitämättömyyttä. Jos esimerkiksi meille hakee töihin myyjäksi ja tulee paikalle kulahtaneissa farkuissa ja collegetakissa, jää melko varmasti pesti saamatta. Vaikka jokainen saakin pukeutua miten haluaa, en halua menettää kauppoja vain sen takia, että toisella ei ole herkkä pelisilmä sosiaalisten tilanteiden suhteen. Ja asuvalinta on osa kokonaisuutta.

Moni perustelee resuista pukeutumistaan sillä, että esimerkiksi Facebookin perustaja Mark Zuckerberg pukeutuu pelkkään t-paitaan. Joo, se on totta. Mutta vaikka Zuckerberg pukeutuisi pelkkään jätesäkkiin ja pinkkiin hevosnaamariin, sillä ei olisi mitään väliä. Ellei verkkarin taskuissa majaile massia miljoonatolkulla, sinun ja minun kannattaa kuitenkin vielä miettiä aika tarkkaan, mitä laittaa asiakastapaamiseen päälleen.

Aiheesta muualla:

Nordic Business Forum — bisnesseminaari, rokkifestari vai hihhuleiden herätyskokous?

Osallistuin tänäkin vuonna Nordic Business Forumiin (aikaisemmat kirjoitukset: 2014, 2015 ja 2016). Verkko varmaankin täyttyy pian tapahtumaa suitsuttavista kirjoituksista. Pintapuolisesti kaikki vaikutti olevan tänäkin vuonna “ihan ok”, mutta kokonaisuus tuotti ainakin minulle pettymyksen. Ja tuolla hinnalla “ihan ok” ei vain riitä.

En ollut ajatuksineni ilmeisesti ihan yksin, koska kysymys “kuka aikoo tulla ensi vuonna?” sai suorastaan hävettävän hiljaisen vastaanoton. Verrattuna esimerkiksi viimevuotiseen intoon ero oli pysäyttävä. Vaikka aihealueet ovatkin kiinnostavia, en usko raahautuvani ensi vuonna paikalle. Sitä paitsi yhtenä aiheena on ensi vuonna artificial intelligence — mutta sille ei ole löytynyt yhtään merkittävää puhujaa. Se kertoo ehkä enemmänkin siitä, että aihe on vain liimattu päälle trendikkyytensä vuoksi.

Mikä toimi:

  • Henkilökunta. Erityiskiitos tänäkin vuonna kuului Haaga-Helian opiskelijoille. Ilman niitä hymyjä ja palveluasennetta tuo reissu olisi ollut suorastaan heikko esitys. Mahtavaa työtä!
  • Esitykset olivat pääsääntöisesti viihdyttäviä ja mielenkiintoisia. Erityisen hyvin upposivat Stéphane Garelli, Adam Grant, Patrick Lencioni, Rachel Botsman ja Nick Vujicic.
  • Vettä riitti.
  • Seura. NBF parasta antia olivat muut ihmiset — jopa tällaiselle introvertille.

Ilmastointi pelasi. Joidenkin (Alina Saari, kuvassa) makuun vähän liiankin hyvin. 😉

Mikä ei toiminut:

  • Jonotus. Suomessa tykätään jonottaa, mutta joku roti nyt sentään. Väkeä oli yksinkertaisesti liikaa suhteessa ruoka-, wc-, narikka ja muihin palveluihin nähden.
  • Äänenvoimakkuus. Ymmärrän että haetaan ison maailman meininkiä. Ei se silti tarkoita silti sitä, että pitää vuodattaa verta tärykalvoista. Vähemmälläkin kuulee, ja jos yleisö on villinä, siihen ei valoshow’ta tarvitse. Ihmettelen, että kukaan ei saanut tuosta valo- ja ääni-invaasiosta kohtausta.
  • Catering-henkilökunnan johtaminen. Catering-porukan huulilla ei paljon hymyä näkynyt, ja vähän väliä tuntui joku paikka prakaavan. Jonotuksen lisäksi ruokapisteet olivat järjestelty siten, että selkeys oli avohärdellistä kaukana. Pahin vitutus irtosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun ihmisiä jonotettiin vain siksi, että niin oli käsketty. Ruoka oli esityksen jälkeen katettu ja valmis, mutta pari minuuttia ennen sovittua aikaa ruokaa ei saanut. Selitys oli, että “tarjoilu alkaa klo se ja se”. Tämä ei kerro mistään muusta kuin huonosta johtamisesta. Ja tuntui suorastaan vittuilulta siinä kohtaa, kun kokeilevalla keittiöllä kidutetut vieraat raahautuvat ruokintapisteelle.

  • Keynotet. Tai oikeastaan niiden puute. Minulle ainakin jäi viime vuonna selkeä kuva, että tämän vuoden pääesiintyjät olisivat oikeasti esiintymässä. Nyt esitykset olivat videoklipeillä ryyditettyjä, tökkiviä haastatteluita, joissa asiat lypsettiin isoista nimistä moderaattorin toimesta. Ei mitään sellaista, jota ei youtubesta jo löytyisi (en tiedä miten Will Smith suoriutui, koska en jaksanut jäädä sitä enää katsomaan).
  • Höttöiset filler-esitykset. Luulin tulevani bisnestapahtumaan, mutta päädyinkin New Age -väritettyyn rokkikonserttiin. Siinä vaiheessa kun Severn Cullis-Suzuki alkoi vaahdota alahuuli väpättäen jotain saunasta ja hikoilun yhteydestä esi-isien viisauksiin, korvissa alkoi kohista ja raivon puna nousi kasvoille. Jaa että miksikö se ärsytti niin paljon? Koska yksi olennaisista yrittäjän ja johtajan ominaisuuksista on kyky tunnistaa, milloin sinulle myydään suut ja korvat täyteen paskaa tunneargumenteilla höystettynä. Ja tuo jos mikä oli sitä itseään. Emotionaalista jodlaamista kuunteli 7 500 seminaarivierasta, ja 35 minuutin esityksellä yhteiskunta menetti juuri 583 henkilötyöpäivää — sieltä kalliimmasta päästä. Well done.
  • Ne pikkujutut. Edellisinä vuosina VIP-lipun omistajia on ainakin yritelty hemmotella vähän eri tavalla. Tuoleille oli jaettu suklaata ja mitä ikinä, nyt kaikki tällaiset loistivat poissaolollaan. Nyt, kun VIP-lippujen määrää oli ahnehdittu reilusti isommaksi (vai kuvittelinko vain?), erityiskohtelu loppui kuin seinään.

Loppuanalyysi: NBF on kasvanut liian isoksi, ja lisääntyneet kävijämäärät aiheuttivat palvelutason laskun. Jos NBF tähtää sanojensa mukaan maailman kovimmaksi bisnestapahtumaksi 2021 mennessä, matkaa on vielä kuljettavaksi. Nyt tapahtuma vaikuttaa enemmän rokkifestarilta ja herätyskokoukselta kuin bisnestapahtumalta. Ja valitettavasti sillä tiellä saatte jatkaa matkaa ilman yhtä matkustajaa.

Edit 5.10.2017 klo 0.15: Hesari jatkoi samoilla linjoilla, ja sattui jopa valitsemaan saman sanan otsikkoonsa.