Enkö saa pukeutua miten haluan? Kauheeta natsismia!

Ei ollut vaikeuksia arvata, että pukeutumisesta kirjoittaessa seuraa paskamyrsky. Minna Kiistalan ja Jani Niipolan kirja ja ulostulo paremman pukeutumisen puolesta saikin ihmiset repimään ruttuiset prismaverkkarinsa. Ja koska elämme agressiivisen individualistista nenäherneilyn aikakautta, Kiistala ja Niipola on maalattu ties millaisiksi vaatenatseiksi.

Newsflash: he ovat oikeassa. Tottakai se tympii, jos joku edes vihjaa, että ei osaa pukeutua kunnolla. Jos kuitenkin pukeudut huonosti etkä huolehdi itsestäsi, turha siitä on peiliä syyttää.


Kauniit ja komeat pääsevät elämässä helpommalla. Jos olet leuantipauttaja, autot pysähtyvät eteesi suojatiellä, saat etuilupaikan jonossa ja tyhmempiäkin aivopierujasi kuunnellaan kuin ne olisivat jotain profetiaalista viisautta. En sano että se on oikein, mutta niin se vain on.

Moni tietenkin ajattelee olevansa immuuni pukeutumisen vaikutuksille. Todellisuudessa kaikki meistä arvioivat ihmisiä sen mukaan, miten he pukeutuvat, käyttäytyvät ja kantavat itseään. Jos et usko, kuvittele mielessäsi vaikka tällainen ajatusleikki: menet hammaslääkäriin, ja sinua tervehtii hammaslääkäri, joka on pukeutunut risaisiin farkkuihin. Tukka on pesemättä, hampaat kellastuneet, sormet haavoilla ja ympärillä leijuu hikirauhasista tiristetty vanhan valkosipulin pistävä aromi. Antaisitko mielelläsi tämän ihmisen käydä purukalustosi kimppuun? Minä en.

Sama se on bisneksessäkin. Monessa ammatissa voi ihan hyvin olla toimistolla verkkareissa, farkuissa tai vaikka toogassa, mutta mitä kalliimpia asioita myydään, sitä herkempi ostaja on kaikille pelkosignaaleille. Ja jos olet antamassa 100 000 euroa yrityksesi rahaa jollekin, pienikin epäkohta voi helposti olla se viimeinen asia, joka romahduttaa luottamuksen korttitalon. Ja vaikka ei olisikaan, jos kilpailija tarjoaa muuten samaa kuin sinä mutta on luotettavamman oloinen, kauppa menee nenäsi edestä.

Vaikka pukeutumiskoodisto onkin löysentynyt vuosien kuluessa, älä kuvittele, etteikö sillä olisi edelleen merkitystä. Pukeutuminen on kohteliaisuutta, ja huonosti pukeutuminen on välinpitämättömyyttä. Jos esimerkiksi meille hakee töihin myyjäksi ja tulee paikalle kulahtaneissa farkuissa ja collegetakissa, jää melko varmasti pesti saamatta. Vaikka jokainen saakin pukeutua miten haluaa, en halua menettää kauppoja vain sen takia, että toisella ei ole herkkä pelisilmä sosiaalisten tilanteiden suhteen. Ja asuvalinta on osa kokonaisuutta.

Moni perustelee resuista pukeutumistaan sillä, että esimerkiksi Facebookin perustaja Mark Zuckerberg pukeutuu pelkkään t-paitaan. Joo, se on totta. Mutta vaikka Zuckerberg pukeutuisi pelkkään jätesäkkiin ja pinkkiin hevosnaamariin, sillä ei olisi mitään väliä. Ellei verkkarin taskuissa majaile massia miljoonatolkulla, sinun ja minun kannattaa kuitenkin vielä miettiä aika tarkkaan, mitä laittaa asiakastapaamiseen päälleen.

Aiheesta muualla:

Nordic Business Forum — bisnesseminaari, rokkifestari vai hihhuleiden herätyskokous?

Osallistuin tänäkin vuonna Nordic Business Forumiin (aikaisemmat kirjoitukset: 2014, 2015 ja 2016). Verkko varmaankin täyttyy pian tapahtumaa suitsuttavista kirjoituksista. Pintapuolisesti kaikki vaikutti olevan tänäkin vuonna “ihan ok”, mutta kokonaisuus tuotti ainakin minulle pettymyksen. Ja tuolla hinnalla “ihan ok” ei vain riitä.

En ollut ajatuksineni ilmeisesti ihan yksin, koska kysymys “kuka aikoo tulla ensi vuonna?” sai suorastaan hävettävän hiljaisen vastaanoton. Verrattuna esimerkiksi viimevuotiseen intoon ero oli pysäyttävä. Vaikka aihealueet ovatkin kiinnostavia, en usko raahautuvani ensi vuonna paikalle. Sitä paitsi yhtenä aiheena on ensi vuonna artificial intelligence — mutta sille ei ole löytynyt yhtään merkittävää puhujaa. Se kertoo ehkä enemmänkin siitä, että aihe on vain liimattu päälle trendikkyytensä vuoksi.

Mikä toimi:

  • Henkilökunta. Erityiskiitos tänäkin vuonna kuului Haaga-Helian opiskelijoille. Ilman niitä hymyjä ja palveluasennetta tuo reissu olisi ollut suorastaan heikko esitys. Mahtavaa työtä!
  • Esitykset olivat pääsääntöisesti viihdyttäviä ja mielenkiintoisia. Erityisen hyvin upposivat Stéphane Garelli, Adam Grant, Patrick Lencioni, Rachel Botsman ja Nick Vujicic.
  • Vettä riitti.
  • Seura. NBF parasta antia olivat muut ihmiset — jopa tällaiselle introvertille.

Ilmastointi pelasi. Joidenkin (Alina Saari, kuvassa) makuun vähän liiankin hyvin. 😉

Mikä ei toiminut:

  • Jonotus. Suomessa tykätään jonottaa, mutta joku roti nyt sentään. Väkeä oli yksinkertaisesti liikaa suhteessa ruoka-, wc-, narikka ja muihin palveluihin nähden.
  • Äänenvoimakkuus. Ymmärrän että haetaan ison maailman meininkiä. Ei se silti tarkoita silti sitä, että pitää vuodattaa verta tärykalvoista. Vähemmälläkin kuulee, ja jos yleisö on villinä, siihen ei valoshow’ta tarvitse. Ihmettelen, että kukaan ei saanut tuosta valo- ja ääni-invaasiosta kohtausta.
  • Catering-henkilökunnan johtaminen. Catering-porukan huulilla ei paljon hymyä näkynyt, ja vähän väliä tuntui joku paikka prakaavan. Jonotuksen lisäksi ruokapisteet olivat järjestelty siten, että selkeys oli avohärdellistä kaukana. Pahin vitutus irtosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun ihmisiä jonotettiin vain siksi, että niin oli käsketty. Ruoka oli esityksen jälkeen katettu ja valmis, mutta pari minuuttia ennen sovittua aikaa ruokaa ei saanut. Selitys oli, että “tarjoilu alkaa klo se ja se”. Tämä ei kerro mistään muusta kuin huonosta johtamisesta. Ja tuntui suorastaan vittuilulta siinä kohtaa, kun kokeilevalla keittiöllä kidutetut vieraat raahautuvat ruokintapisteelle.

  • Keynotet. Tai oikeastaan niiden puute. Minulle ainakin jäi viime vuonna selkeä kuva, että tämän vuoden pääesiintyjät olisivat oikeasti esiintymässä. Nyt esitykset olivat videoklipeillä ryyditettyjä, tökkiviä haastatteluita, joissa asiat lypsettiin isoista nimistä moderaattorin toimesta. Ei mitään sellaista, jota ei youtubesta jo löytyisi (en tiedä miten Will Smith suoriutui, koska en jaksanut jäädä sitä enää katsomaan).
  • Höttöiset filler-esitykset. Luulin tulevani bisnestapahtumaan, mutta päädyinkin New Age -väritettyyn rokkikonserttiin. Siinä vaiheessa kun Severn Cullis-Suzuki alkoi vaahdota alahuuli väpättäen jotain saunasta ja hikoilun yhteydestä esi-isien viisauksiin, korvissa alkoi kohista ja raivon puna nousi kasvoille. Jaa että miksikö se ärsytti niin paljon? Koska yksi olennaisista yrittäjän ja johtajan ominaisuuksista on kyky tunnistaa, milloin sinulle myydään suut ja korvat täyteen paskaa tunneargumenteilla höystettynä. Ja tuo jos mikä oli sitä itseään. Emotionaalista jodlaamista kuunteli 7 500 seminaarivierasta, ja 35 minuutin esityksellä yhteiskunta menetti juuri 583 henkilötyöpäivää — sieltä kalliimmasta päästä. Well done.
  • Ne pikkujutut. Edellisinä vuosina VIP-lipun omistajia on ainakin yritelty hemmotella vähän eri tavalla. Tuoleille oli jaettu suklaata ja mitä ikinä, nyt kaikki tällaiset loistivat poissaolollaan. Nyt, kun VIP-lippujen määrää oli ahnehdittu reilusti isommaksi (vai kuvittelinko vain?), erityiskohtelu loppui kuin seinään.

Loppuanalyysi: NBF on kasvanut liian isoksi, ja lisääntyneet kävijämäärät aiheuttivat palvelutason laskun. Jos NBF tähtää sanojensa mukaan maailman kovimmaksi bisnestapahtumaksi 2021 mennessä, matkaa on vielä kuljettavaksi. Nyt tapahtuma vaikuttaa enemmän rokkifestarilta ja herätyskokoukselta kuin bisnestapahtumalta. Ja valitettavasti sillä tiellä saatte jatkaa matkaa ilman yhtä matkustajaa.

Edit 5.10.2017 klo 0.15: Hesari jatkoi samoilla linjoilla, ja sattui jopa valitsemaan saman sanan otsikkoonsa.

Mitä yhteistä on Finlaysonin tasa-arvokampanjalla, Aamulehden tittelitörttöilyllä ja Donald…

Kaikki fiksu sanottava Aamulehden tittelipelleilystä on oikeastaan jo sanottu (Katleena, Elisa Heikura ja Sanna Ukkola), mutta yksi asia vielä kannattaa nostaa esille. Se myöskin selittää, miksi ihmiset vetävät herneitä nenäänsä enemmän kuin kenellekään normaalille tavikselle olisi terveellistä.


Jos kyseessä olisi vain vanhentuneen termistön päivitys, asia ei olisi edes uutinen. Se vain tehtäisiin, ja jokainen huokaisisi helpotuksesta. Se olisi vähän sama kuin joku viimeinkin alkaisi kutsumaan osoitinlaitetta hiireksi (tiedän, radikaalia!). Kyse on kuitenkin vähän muusta.

Aamulehden titteliviesti on esimerkki hyvesignaloinnista. Se ei poikkea juuri mitenkään Finlaysonin valheellisesta mainoskampanjasta tai siitä, miten turpeat keskiluokkaiset luonnonraiskaajat tiputtavat joitain hiluja kehitysmaiden rahankeräykseen lievittääkseen omatuntoaan. Hyvesignaloinnin tarkoituksena on viestiä, että tässä ollaan moraalisesti korkeammalla jalustalla. Sieltä sitten paiskellaan kiviä ja muita kikkareita alempana matelevien huonompien ihmisten niskaan. Koska kyllähän sellaisissa ihmisissä on jotain todella pahasti vialla, jotka eivät halua päivittää perinteistä puheMIES -nimitystä tuoreempaan. Tämä on vähän elitistisen tirskuvampi tapa esittää parempaa kuin onkaan. Sama kuin kysyisi, että “jokos olet lopettanut vaimon hakkaamisen?” Vastasi siihen mitä vaan, päätyy aina olemaan väärässä.

Jos tämä keskustelu olisi käyty vaikka 90-luvulla, se ei olisi päätynyt edes uutiseksi. Silloin oli tosin oikeitakin ongelmia, kuten se, että selviytyykö kansakunta ilman konkurssia Y2K-bugijuhlan toiselle puolelle. Nyt, parempien pahisten puutteessa, vääränlaisista nimikkeistä rakennetaan elämän suurinta tasa-arvoloukkausta. Operaationa tämä oli täysin typerää ja tarpeetonta klikkijournalismia, jonka kaksinaismoralistinen asetelma näkyy läpi jokaiselle, joka on Aamulehteä vähääkään lukenut.

Tämä ei varmastikaan ollut viimeinen typerä tasa-arvon kaapuun pukeutunut riidanhaastoyritys. Yhteiskunnassa on käynnissä ikävä polarisaatio, ja edistyksellisinä voimina itseään pitävät liberaalit ja patavanhoilliset rajat kiinni -runkkarit kusevat urakalla toistensa muroihin. Valitettavasti maltilliset tavikset joutuvat vain joko nauttimaan kultaisesta sateenkaaresta tai valitsemaan puolensa.

Epäilen, että ei mene viikkoakaan, ennen kuin joku taas keksii hirvittävän ammottavan aukon yhteiskunnan tasa-arvon toteutumisessa. Onkohan se tällä kertaa lumiaurausprioriteettien seksistisyys, vai jotain vielä eksoottisempaa?

Stoalaisuuden alkupuraisu

Olen pyöritellyt stoalaisuutta jo pidemmän aikaa, mutta en ole oikein saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta. Se on jotenkin ollut pitkään niin intiimi osa ajatteluani, että en ole halunnut avata sitä kaikille. Sen lisäksi, koen että jos kerron harjoittavani stoalaisuutta, minun jotenkin pitäisi kyetä siteeraamaan filosofian suuria nimiä ja väittelemään stoalaisen filosofian peruspilareista suhteessa muihin merkittäviin filosofioihin. Kyllä, olen lukenut muun muassa Senecaa ja Marcus Aureliusta, mutta en usko että pystyisin avaamaan paljoakaan heidän ajatuksistaan kahvipöytäkeskusteluissa fiksusti ja arkisesti ymmärrettävään muotoon. Jätän sen osuuden muille.

Stoalaisuus tunnutaan usein ymmärrettävän väärin, tai hyvin suppeasti. Ihmisillä on tietenkin taipumuksena typistää asioita sellaiseen muottiin, johon on helppo ottaa mustavalkoisesti kantaa. Silloin asiat voi käsitellä näppärästi ja nopeasti, pois mieltä vaivaamasta. Esimerkiksi stoalaisuudesta kuulee usein sanottavan, että se on pohjimmiltaan tunnekylmyyttä ja hyvienkin tunteiden kuristamista. Aika usein kuulee myös esimerkin, että oman lapsenkaan kuoleman ei pitäisi liikauttaa. Vaikka stoalaisuutta voi toki niinkin tulkita, ytimessä ei kuitenkaan ole tunnekylmyys ja välinpitämättömyys.

Itselleni stoalaisuus tarkoittaa ensisijaisesti:

Rauhaa. Negatiivisissa tunteissa märehtimisessä ei ole mitään hyötyä. Viha, kateus ja ahneus saastuttavat vain oman sielun. Positiiviset tunteetkin ovat pohjimmiltaan kivuliaita. Mitä enemmän jotain rakastat, sitä enemmän sinuun sattuu jos (kun) se viedään sinulta pois. Kukaan ei kiellä nauttimasta positiivisista tunteista — kunhan tiedostaa, että se ei ole pysyvää. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

Kiitollisuutta. Koska olemme täällä vain lyhyen hetken, emmekä oikeasti voi vaikuttaa hirveästi siihen miten tai milloin täältä lähdemme, kannattaa nauttia siitä elämästä joka meille on annettu. Sanon “annettu”, koska se kuvaa parhaiten sitä kosmista vaihtokauppaa, jossa saamme nauttia tietoisuudesta kärsimyksellä maksettuna. Elämän hetki on lyhyt, ja siitä kannattaa nauttia kun vielä voi.

Vapautta maailmantuskasta. Maailmassa on loppujen lopuksi aika vähän asioita, joihin voimme itse vaikuttaa. Se, että Pohjois-Korean irstaileva lapsikuningas hipelöi kolmannen maailmansodan aloitusnappulaa, on kammottavaa. Se, että Välimereen hukkuu lapsia, on kammottavaa. Se, että maailmassa on kipua ja kärsimystä, on kammottavaa. Mutta me emme voi tehdä sille yhtään mitään. On ihan turha vaivata sydäntä ja päätään asioilla, jotka ovat oman vaikutuspiirimme ulkopuolella.

Onnea. Kun hallitsee tunteensa, pystyy elämään hetkessä ja hyväksymään elämän realiteetit, on pakostakin onnellisempi. Sisäinen myrsky vesilasissa on paljon tyynempi tuulahdus, kun ei tarvitse enää ottaa kierroksia turhasta. Voi vain katsoa maailmaa, ja keskittyä niihin asioihin joihin on mahdollista vaikuttaa. Sen lisäksi, tunteiden myrskytessä vähemmän, positiivisia asioita tapahtuu.


Stoalaisuus on tuonut elämääni rauhaa, onnea ja kykyä nauttia hetkestä. Jos haluat lukea stoalaisuudesta lisää, aloita vaikka tästä.

Suuttuminen tekee sinustakin simpanssin

Yksi vaikeimmista asioista sekä ihmisenä että johtajana kasvamisessa minulle on ollut omien tunteideni hallinta. Nykyään pystyn jo sietämään kaikenlaista, ja esimerkiksi myyntityö on opettanut kohtaamaan hyvinkin erilaisia tilanteita silmää räpäyttämättä. Lasten kanssa toimiminen on taas opettanut kärsivällisyyttä. Molemmista taidoista on valtavaa hyötyä niin työssä kuin siviilipuolellakin.

Aina ei ole kuitenkaan ollut ihan niin helppoa, ja tätäkin asiaa on täytynyt tahkota kantapään kautta. Muistan vieläkin elävästi edellisen kerran, kun meni hermo totaalisesti työpaikalla. Toinen osapuoli käyttäytyi lapsellisesti, ja silloin minulla ei ollut vielä itsevarmuutta hoitaa tilannetta oikein — eikä oikein osaamistakaan. Silläkään kerralla hermojen menettäminen ei auttanut yhtään mitään. Oloni ei myöskään parantunut. Jälkikäteen suorastaan vituttaa, kun en osannut käyttäytyä oikein. Jälkiviisastelu on helppoa, mutta huutamisen sijasta asiattomasta käytöksestä olisi vain pitänyt antaa suorilta varoitus. Ja senkin voi tehdä niin, että omat tunteet eivät juuri heilahda.


Mutta miksi sitten kannattaa purra mieluummin hammasta kuin sanoa suorat sanat? Tässä on viisi ahnaan pragmaattista näkemystä, miksi omat (erityisesti negatiiviset) tunteet kannattaa pitää kontrollissa:

  1. Vahvat tunteet heikentävät aivojen kykyä käyttää logiikkaa. Vahva tunnemyrsky sulkee abstraktin ajattelukyvyn, ja ihminen ei kykene enää ajattelemaan omaa pitkän aikavälin parastaan. Siksi stressaantunut ja tunnemyrskyn vallassa oleva ihminen sortuu väkivaltaan, syöpöttelyyn ja muuhun tyhmäilyyn, jota stabiilimmassa tilassa ei tulisi tehtyä. Suuttuminen tekee sinustakin laskutaidottoman trogdolyytin.
  2. Olosi on parempi. Hetkellinen tunnepurkaus voi tuntua sillä hetkellä hyvältä, mutta hyvä olo menee ohi nopeasti. Rapsakan tunteiden tuulettamisen jälkeen jää pahimmillaan vain hitaasti pyöriviä konttorituoleja, itkua vessasta ja vaivautuneita katseita.
  3. Sinua arvostetaan enemmän. Sanotaan mitä sanotaan, ihmisiä jotka kykenevät hillitsemään tunteitaan (myös posiitiivisia, valitettavasti), pidetään parempina johtajina.
  4. Sanottuja sanoja ei saa takaisin. Jos möläytät tarkoituksella jotain ikävää, voit helposti tuhota urasi tai ihmissuhteesi. Aina ei anteeksipyyntökään auta. Ja vaikka ihmiset väittävät olevansa anteeksiantavaisia, se johtuu yleensä vain huonosta muistista.
  5. Elät pidempään. Stressi tappaa, ja mikään ei nosta stressitasoa niin paljon kuin suuttuminen ja suuttumisen tunteille vallan antaminen.
  6. Bonus (jos olet pikkumainen): kun hillitset tunteesi vaikka toinen yrittää neuvotteluissa saada sinut pois tasapainosta, se ärsyttää vastapuolta enemmän kuin hirvikärpänen haarovälissä.

Negatiivisille tunteille antautumisesta ei seuraa mitään hyvää. Mitä enemmän tunteitasi pystyt kontrolloimaan, sitä onnellisempi olet.

Miten sitten saa hillittyä tunteensa?

Kaikki ovat tunteidensa herroja hyvinä hetkinä, mutta entäs sitten kun kahvikone kosahtaa, aamupalaksi himoamasi munakas on huurteisessa homeessa ja naapuri katsoo sinua käytävässä kieroon? Tai kun aamulla auto ei käynnisty, sukat hiertävät, selkä on kipeänä, polkupyörän kumi on tyhjä ja yöllä toinenkaan kumi ei saanut täytettä? Tai mitä sitten pitäisi tehdä, kun työntekijä tai kollega aloittaa tutun valitusvirtensä?

Aivan. Samaa kuin aikaisemminkin: ei yhtään mitään. Et ole vastuussa muiden ihmisten tunteista, ainoastaan omistasi. Sinun tehtäväsi on selviytyä tehtävistäsi niin hyvin kuin pystyt ja johtajana sinun pitää pyrkiä minimoimaan omien negatiivisten tunteidesi vaikutus työyhteisöön. Se on toki kaikkien fiksujen aikuisten tehtävä, mutta johtajalla se vastuu vain korostuu.

Tunteiden hillintä on onneksi helpompaa kuin kuvittelisi, ja ajan kanssa se muuttuu helpommaksi.

Kun tunteet ottavat vallan, sen huomaa kyllä. Suuttuminen aiheuttaa kehossa muutoksia (hengitys, lihasten jännittyminen, ryhti, käsien asento ja niin edelleen), mutta kytkös on onneksi kaksisuuntainen: kun suutut, hengitys muuttuu pinnalliseksi ja katkonaiseksi. Jos taas hengität suuttuessasi tietoisesti syvälle ja rauhallisesti, rauhoitut. Tämä on eräs arvokkaimmista body hackeista, jota olen oppinut. Kun huomaat suuttuvasi, tee näin:

  1. Pysähdy tilanteeseen. Hengitä syvään ja rauhallisesti, laskea hartioita alas ja taakse sekä avaa kädet, jos ne ovat ristissä edessäsi.
  2. Muistuta, mitä tilanteesta haluat. Voit sanoa sen mielessäsi ääneen, esimerkiksi: “haluan, että tämän tapaamisen jälkeen saamme sovittua asian x ja valmistumisaikataulun vähintään päivälle x. En suostu missään nimessä vähempään kuin y, mutta voin elää jos z.”
  3. Puhu tietoisesti hiljaisemmalla äänellä kuin mitä normaalisti puhuisit. Se pakottaa sekä sinut että vastapuolen keskittymään kuuntelemiseen, ja silloin heillä on myös korkeampi kynnys nostaa omaa ääntään.

Näillä keinoilla saan yleensä rauhoitettua itseni tilanteessa kuin tilanteessa, ja ne toimivat niin aikuisten kuin lastenkin kanssa.


Tästä kirjoituksesta voisi saada sellaisen kuvan, että kannatan tunteiden patoamista. Siitä ei ole kuitenkaan kysymys. Tunteet ovat hyvä asia, mutta jos tunteet ovat negatiivisia, ne kannattaa pitää itsellään. Jos taas ne ovat positiivisia, niitä kannattaa jakaa ympärilleen kuin ehdokaslehtisiä vaalikojulla.