Joulupuu on koristeltu… viiksilangalla

Meidän perheen joulun hajumaailmaan kuuluvat kuusipuun tuoksu, ripaus hyasinttia, paistetun piparin väkevänimelä aromi, kinkun vedet herauttava tuoksu… ja öljyisen viiksilangan tömäkkä tuoksahdus.

Melkein koko sen ajan kun olemme olleet vaimon kanssa yhdessä, perheeseemme on kuulunut joko nelijalkaisia tai kaksijalkaisia täystuhoja. Vaikka kuusipuusta onkin suuri ilo kaikille, siitä aiheutuu omat ongelmansa. Joulukuusi ei nimittäin ole erityisen yhteensopiva kapistus sekoileville kissoille, riehuville koirille ja uteliaille lapsukaisille. Kaatuneen kuusen vesilammikoita on luututtu kerran jos toisenkin, ja vahingosta viisastuneena olen oppinut virittämään kuusen kiinteäksi osaksi kalustusta.

Kaikkein kätevimmin kuusi pysyy hyvin pystyssä, kunhan siihen saa vähintään kolme tukipistettä itse kuusenjalan lisäksi. Yksi tukipiste hoidetaan onkivavalla joka estää joulukuusta myös kaatumasta seinään päin. Muut tukipisteet hoidetaan pelkällä viiksilangalla siten, että kuusi kiinnitetään seiniin, huonekaluihin tai johonkin muihin tukeviin rakenteisiin. Lopputulos näyttää sitten suunnilleen tältä:


Ja koska nakkulat tietenkin juoksevat juuri siltä korkeudelta kun viiksilanka on, siihen pitää viritellä omanlaisensa suojaukset ettei herkät kaulaparat ota osumaa. Lopputulos on, jos nyt ei täydellinen, niin ainakin riittävän jouluinen.

Viiksilangantuoksuista joulua!

Paljonko on biljoona biljoonaa?

Esikoinen haluaa laskea nyt kaikenlaisia asioita. Nelivuotistarkastuksessa neuvolan täti oli kysynyt vaimolta, että osaako esikoinen laskea kolmeen. Vaimo muisteli hetken tuoretta autoretkeämme, kun takapenkiltä kuuluu kirkkaalla äänellä “sataneljäkymmentäkolme, sataneljäkymmentäneljä, sataneljäkymmentäviisi…” ja nyökkäsi myöntävästi.

Voi vain hämmästellä, miten iso merkitys on uteliaisuudella ja vilpittömällä leikkimielisyydellä. Jos neljävuotias oppii laskemaan muiden leikkien ohessa, mikseivät kaikki nelikymppiset ole jo vähintään kvanttimekaniikan tai genetiikan asiantuntijoita? Jos aikuinen pystyisi edes osan ajasta innostumaan asioista yhtä suurella uteliaisuudella kuin nelivuotias, olisimme ottaneet jo aivan valtavia harppauksia teknologiassa. Jossain vaiheessa taitaa virta vain loppua, kun tuntuu ettei enää tarvitse opetella mitään.

Ehkä ikuisen oppimisen tiellä ovat instituutiot: kun oppiminen “tapahtuu” vain esikouluissa, kouluissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, tulee helposti alitajuisesti annettua viesti, että oppimista ei voi tapahtua muualla. Todellisuudessa kaikki oppiminen tapahtuu kuitenkin korvien välissä. Tämän huomaa todella hyvin joissain ihmisissä. Kun yliopisto tai muu opinahjo on takana, oppiminen loppuu kuin seinään. Halu opetella loppuu, koska kukaan ei pakota.

Pitäisiköhän kaikki koulut nykymuodossaan vaan lopettaa, ja siirtyä jonkinlaiseen vapaamman opetuksen malliin?

Jos esikoisen into lukuihin ei kohta hiljene, oman osaamisen rajat tulevat aika nopeasti vastaan. Esikoinen kysyi, että “kuinka paljon on biljoona?” Kun olin vastannut tyhjentävästi, ajattelin päässeeni pälkähästä. Enpä tietenkään. Kohta esikoinen tulikin nykimään hihasta ja kysyi “paljonko on biljoona biljoonaa?”

Kuva: Janne Jääskeläinen

Leica M9

Ensin oli Fujix 100. Sitten Leica M8. Sitten Leica M9. Sitten Sony RX1r. Sitten Sony RX100 III. Sitten Sony A7 II. Ja nyt ostin Sony A7 II:n rinnalle saman M9:n jonka myin aikaisemmin pois. Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki G.A.S. -syndroomasta (engl. gear acquisition syndrome), jossa himoitaan laitteita ja juostaan oikeanlaisen vempeleen perässä. En puolustele itseäni, kyseessä on aivan puhdas laitehimo. Kokemuksien perusteella kuitenkin uskallan jo olla näistä kameroista jotain mieltäkin.

Fujix 100 — erinomainen pikkukamera, joka jopa mahtuu taskuun. Tykkäsin: ovf/evf-ratkaisuista. Kuvien värit kivoja. En tykännyt: liian lelumainen ja halvan tuntuinen käsissä.

Leica M8 — reliikki, mutta edelleen edullisin Leican M-sarjan digirungoista. Megapikselit eivät päätä huimaa, ja M8 oli muutenkin täynnä ongelmia (joista pahin oli IR-suotimen puute) ja outouksia. Se oli kuitenkin ensimmäinen kosketukseni mittaetsinlaitteiden maailmaan (engl. rangefinder), ja siitä se Leica-purema sitten lähti.

Leica M9 — selkeä päivitys M8:sta. Ei hirveästi pahaa sanottavaa. Edelleenkin olis kiva jos moodinvalinta olisi vähän jämäkämpi, mutta sen kanssa voi elää.

Sony RX1r — todellinen tehopakkaus, ja mahtuu myös taskuun. Pieksää Fujix 100-sarjan kirkkaasti. Kiinteä Zeissin prime-linssi ja kenno toimivat niin hyvin yhteen, että kuvat ovat todella komeita katsottavia.

Sony RX100 III — “ihan kiva” pokkari, mutta en oikein jaksanut perustella itselleni, miksi en pärjäisi iPhonen kanssa. Jos mukana on pikkupokkari, mukana on samalla vaivalla jo sitten Sony RX1r, Leica tjsp. Kuvanlaatu toki pokkarisarjassa todella mainio.

Sony A7 II — myytyäni Leica M9:n en hennonnut myydä Summicron 35mm f2 ja Nokton 50mm f1.1 linssejä halvalla, joten ne jäivät kaappiin pölyttymään. Sony A7 II ottaa kuitenkin M-sarjan linssit sovittimella ihan kiltisti sisään, joten valinta oli helppo. Tässä kohtaa kameralle kuitenkin tuli toinenkin käyttäjä, joten ostin peruskäyttöön A7:lle suunnitellun Zeiss Sonnar T* FE 55/1.8 ZA:n. Erinomainen linssi.

Ei tosin kovinkaan kauaa tällä kombolla tullut räpsittyä kun tajusin, että vaikka Zeissin linssi on erinomainen, mutta siitä puuttuu silti “jotain” jota en oikein osaa kuvata — muuten kuin siten, että Sony + Zeiss ja Leica kuvat ovat erilaisia. Syynä luultavasti enemmänkin oma osaamattomuus tai tapa ottaa kuvia, mutta ero on silti selkä.

Siispä ostin M9:n takaisin. Nyt Sony A7 II on nopeita tilannekuvia yms. tarpeita varten, ja Leica M9 on omaan käyttööni. Vaimo saa hienoja otoksia Sonylla kun vain painaa sormi pohjassa ja osoittaa oikeaan suuntaan ja minä saan hifistellä vähäisten kontrollien kanssa 😉

Kello joka muuttaa kaiken

Apple julkaisi odotetusti ensimmäisen älykellonsa, Apple Watchin. Kapine on Applelle tyypilliseen tapaansa hienosti muotoiltu, ja luultavasti on myös käytettävyydeltään samaa tasoa Applen muiden tuotteiden kanssa. Windows- ja Android-leirit (kyllä, sellaisia on valitettavasti edelleen olemassa) haukkuvat kellon teknisiä ominaisuuksia ja yksityiskohtia, ja missaavat jälleen pointin koko vempeleestä. Ja tietenkin muistetaan sanoa, että Apple ei taaskaan ole kehittänyt mitään uutta.*

Kyseessä ei ole kuitenkaan kello. Apple Watch on yhtä paljon kello kuin iPod oli mp3-soitin. Toki siinä on samoja ominaisuuksia kuin kellossa, ja varmastikin teknisessä mielessä se on melkein kopio muista vastaavista jo markkinoilla olevista tai markkinoille tulevista laittesta. Ne eivät ole olleet kuitenkaan riittävän haluttavia tavalliselle hipsterille. Apple on ikään kuin virallinen taho, joka antaa luvan pitää uutta tuotetyyppiä ‘coolina’.

Kello joka muuttaa kaiken

Apple Watchin isoin vaikutus on se, mitä pieni, puettava älylaite tulee tekemään yhteiskunnalle ja käyttäytymiskulttuurille. Augmented Reality (AR) on tulevaisuudessa kova juttu. Siihen liittyy läheisesti myös Internet of Things, ja näiden yhdistelmänä elämä muuttuu todella mielenkiintoiseksi. Itsestään ajavat autot ovat vielä pientä siihen verrattuna. Maltan tuskin odottaa seuraavaa vaihetta älylaitteiden kehityksessä.

Ja pieni disclaimer: Mielestäni Apple Watch on kokeilematta p*skaa. Se tuo jälleen yhden ylimääräisen häiriötekijän elämään, joka on muutenkin katkonaisempaa kuin koskaan aikaisemmin kaikenlaisten notifikaatioiden ja mikrohäiriöiden vuoksi. Sen lisäksi arvostan aivan liikaa omaa mekaanista kelloani.

*) Apple ei itse asiassa kehittele kauhean paljon uusia tuotteita — suurin osa Applen menestyksisä on ollut jonkun olemassa olevan tuotteen tai idean tekeminen paremmin ja käyttäjäystävälliseksi.

Oikeaa parranajoa

Lopetin jo teininä partakoneen käytön. Risuparran kasvattamisen sijasta olen käyttänyt Giletteä koko pienen ikäni. Aika ajoin olen miettinyt ns. oikeaa parranajoa, mutta partaveitsen kanssa säheltäminen ei ole houkuttanut. On ehkä tullut nähtyä liian monta kauhuleffaa, joissa leikataan jotain aivan muuta kuin partakarvoja.

muhle

Kun Karl Filtnes kehui twitterissä (taas) oikean parranajon ihanuutta, päätin kokeilla mistä on kysymys. Parin YouTube-videon jälkeen oli aika selvää, että oikea parranajo on lähes nirvanaan verrattava kokemus, joka jokaisen miehen tulee oppia.

Siis ostoksille. Karlin suosituksesta ostin ns. safety razorin, johon saa näppärästi vaihtoteriä. Vinkit osoittautuivat hyviksi, ja oikeanlainen ajovarsikin löytyi laakista. Näillä mennään:

Viiltelyjä ei sitten tarvitse pelätä. Jos on ajellut aikaisemmin Giletellä, meininki ei ihan hirveästi poikkea opitusta. Jos taas on tottunut ajamaan partaansa repimellä, ero alkuperäiseen voi olla melkoinen.

Ja miltä se sitten tuntuu? Ihan helvetin hienolta! Parin viikon treenailun jälkeen ajaminen alkaa sujua, joskin operaation kestossa on vielä toivomisen varaa. Pidemmän ajon vastapainona saa supersileän ihon, päräyttävän hyvän fiiliksen heti aamusta ja poski pysyy sileänä (melkein) iltaviiteen asti. En voi muuta kuin suositella.

Kiitos Karl.