Nyt kun kaikki ovat kirmaamassa kesälomille, on taas hyvä hetki treenata sähköpostinhallinnan lihaksia.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut sähköpostilimbon hallinnasta. Vinkit ovat edelleen ajankohtaisia, mutta haluaisin täydentää listaa vielä yhdellä Lean-opiskeluista tutuksi tulleella vinkillä: first in, first out. Eli käsittele sähköpostit sitä mukaa kun ne tulevat, ei jossain satunnaisessa järjestyksessä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että opetat itsesi määrätietoisesti purkamaan listaa pohjalta käsin. Aluksi se on hankalaa ja vaatii hieman itsekuria, mutta kun tavasta saa kiinni, ei oikeastaan enää haluakaan palata vanhaan tapaan.
Tähän on useita syitä:
Vaikeimmat asiat eivät jää vaivaamaan mieltä pitkiksi ajoiksi, koska ne käsitellään järjestyksessä. Yleensä ihmisillä on taipumuksena vältellä vaikeita asioita, jolloin ne jäävät alitajuisesti kaivamaan pitkiksi ajoiksi meililaatikon pohjalle. Fifo-järjestyksessä käsitellyt meilit tulevat hoidetuksi nopeammin ja stressikuorma helpottuu.
Priorisointistressin häviäminen. Kun olet päättänyt käsitellä meilit tulojärjestyksessä, sinun ei tarvitse enää käyttää sekuntiakaan aikaa sen miettimiseen, mikä asia on tärkein. Teet asiat vain yksi kerrallaan. Ei tarvetta enää priorisoida.
Inbox 0. Tämä on ainoa tapa, jolla meililaatikko pysyy systemaattisesti tyhjänä.
Jos fifo ei jostain syystä onnistu, se yleensä kertoo siitä, että meililaatikkoon tulee liian vaihtelevaa tavaraa. Jos sinne puskee tikettejä (miksi?), uutiskirjeitä (unsubscribe!), tarjouksia (MIKSI?), automatisoituja viestejä (filteröi ne arkistoon), yksityiselämän sposteja (kuka lähettää enää sähköposteja, kun WhatsApp on keksitty?) ja tarjouspyyntöjä (mikseivät ne mene suoraan CRM:ään?) sekaisin, ongelma on isompi ja vaatii määrätietoista siivoustoimintaa. Sotkuisinkin sähköpostilaatikko tyhjenee parissa illassa, kun opettelee lajittelemaan suodattimilla sähköpostit oikein.
Tältä sähköpostilaatikkoni näyttää joka päivä.
Olen nyt käsitellyt sähköpostini tulojärjestyksessä melkein vuoden ajan, ja voin luvata että se oikeasti toimii. Ihan sama miten kiireinen toimitusjohtaja, myyjä tai projektipäällikkö oletkaan, meilitulva on taltutettavissa.
Olisiko nyt hyvä hetki siivoilla sähköpostilaatikkoa?
Salihommat ehtivät olemaan reilun kuukauden täysin retuperällä. Pari perättäistä flunssaa, remontti ja muutto pitivät huolen siitä, että salille ei ole ollut asiaa. Nyt onkin hyvä hetki käydä vähän läpi, mitä on saanut rautaa halaillessa aikaiseksi.
Muuton yhteydessä purin vanhoja vaatteita, ja sieltä löytyi laadukas huppari jota en ollut hennonnut heittää kierrätykseen. Sain sen kiitokseksi Boost Turulta, kun kävin jakamassa tarinani Epäonnistumisen päivässä 2011. Muistan vieläkin miten vitutti, kun en mahtunut siihen. Huppari ei siis ole mitenkään erityisen pieni (L), mutta silloin se ei olisi mahtunut kiinni ilman leipäveistä ja jeesusteippiä. Nyt se meni päälle suht kivuttomasti.
Se oli hieman hämmentävä hetki. Ensimmäisenä ajattelin, että vaatteenpienentäjätonttujen veemäinen veljeskunta onkin viettänyt railakkaan pikkujouluiltaman ja pienessä pöhnässä sitten käynyt vaihteeksi lajittelemassa kuivausrumpuun parillisia sukkia ja venyttämässä varastoituja vaatteita. Mutta joo ei. Kyllä se on ihan alkuperäisessä koossa.
Ook ook.
Luulen, että aika monella kroppaansa muokkaavalla saliapinalla on samanlaiset fiilikset. Tuntuu, että tuloksia ei tule pitkään aikaan, ja sitten tulokset tulevatkin yhdessä hujauksessa. Ei siksi, että ne oikeasti tapahtuisivat nopeasti, vaan siksi, että muutos on niin salakavalaa ettei sitä itse huomaa.
Moni on sanonut huomanneensa muutokset saliharrastuksen alettua, mutta itselläni on ollut oikeasti ongelmia muutosten huomaamisessa. Se johtuu ihan vaan siitä, että itsellä on mielessään tietty omakuva, jota ei ole nopea karistaa. Kun oma mielikuva on punkero, siitä ei pääse irti helposti. Aina se vaatii sen jonkun toisen sanomaan, että perse on noussut ylemmäs. Tarina ei tosin kerro, että tarkoitettiinko tällä heitolla naamaa vai tarakkaa.
Saliharjoittelun alkeisoppimäärä
Harmittaa vähän, että mennyt salille aikaisemmin. Kynnys salille menemiseen oli melko korkea, koska en ollut käynyt salilla ennen vuotta 2015 kuin ehkä kerran tai kaksi. Onneksi sain kyytiapua Arokin Esalta, joka lähti henkiseksi tueksi näyttämään miten hommat toimii. Ensimmäiset salikerrat yksin olivat kohtuullisen kuumottavia.
Otin aika nopsaan Personal Trainerin avuksi. Se, että ei tajua liikkeistä hevonhumppaa, on oikeastaan siunaus. Mitä vähemmän vanhoja virheitä tarvitsee unohtaa, sitä helpompaa uusien liikeratojen opiskelu on. Esimerkiksi kyykkäämisen suhteen alku oli ihan hirveää, mutta koska liike ei ollut yhtään tuttu, pääsin opettelemaan uuden liikkeen ohjattuna paljon helpommin.
Ensimmäinen vuosi meni iloisesti PT:n tekemän treeniohjelman mukaisesti. Noudatin ohjelmaa melko orjallisesti, mutta sitten kävi ikävästi ja rasautin selkäni salilla. Toipumisen jälkeen työkaverit vinkkasivat Bull Mentulan etävalmennuksesta. Bull’s All Out olikin juuri se mitä vittuuntunut mieli kaipasikin. Lopputuloksena hiki lensi, rasvaa suli ja lihasta tuli. Ei ihan samaa tahtia kuin vihreiden puheenjohtajalla, mutta kuitenkin.
All Out oli aika rankka rupeama, enkä kyennyt osallistumaan enää seuraavaan. Vaikka valmennus oli kaikkinensa hyvin tehokas, se vei yksinkertaisesti liikaa aikaa ja keskittymistä. Avioero ja sen jälkeinen uuteen elämään totuttelu eivät antaneet juurikaan aikajoustoja, ja oli pakko keksiä jotain muuta.
Sen sijaan että olisin heittänyt hanskat tiskiin, aloin etsimään jotain fiksuja vaihtoehtoja tällaiselle aikahaasteiselle nelikymppiselle toimarille. Eikä kauaakaan, kun Suomen kenties epäsovinnaisin lakimies Jussi Kari auttoi seuraavaan vaiheeseen siirtymisessä ja esitteli 531 -ohjelman. 531:ssä onkin monta kivaa puolta:
Se on rakennettu tasaista kasvua silmällä pitäen.
Se on perusperiaatteiltaan yksinkertainen ja parin syklin jälkeen helppo oppia.
Se ei vaadi niin paljon aikaa kuin monet PT:n virittelemät ohjelmakokonaisuudet. Joka viikko ei tule uutta ninjaliikettä.
Tuloksia tulee tasaisesti, joka sykli.
Ohjelma rakentuu hyvien perusliikkeiden (mave, kyykky, penkki, pystypunnerrus) päälle, ja niihin keskittymällä lihakset kehittyvät suht’ tasapuolisesti.
Tulokset
Nyt kun katsoo taaksepäin, on helppo nähdä kehitystä. Otin tähän neljä olennaista liikettä (kyykky, penkki, mave ja pystypunnerrus). Näistä mave ja pystypunnerrus ovat selkeästi heikoimmassa hapessa, koska aloitin tosissani niiden kanssa puuhastelun vasta alkuvuodesta.
Kyykky (alla) on siitä kiva liike, että se parantaa kivasti myös tasapainoa, ja ohjelmaan ei tarvitse välttämättä erillistä jalkapäivää. Voin sanoa, että noilla painoilla jalat ovat kipeänä syvältä perseestä ihan ilman jalkaprässiäkin.
Kyykky
Maastaveto on toinen kiva liike. En oikein ymmärrä, miksi en ole aikaisemmin ottanut sitä tosissani. Veikkaisin, että syynä on selän murtumisesta jäänyt pieni epävarmuus, koska mavella varmaan saa rikottua selkänsä jos liikkeen tekee väärin. Toisaalta, sain tähän sen verran hyvän ohjauksen Elixia Onkiniemen PT:ltä, että uskalsin alkaa nostelemaan painoa ihan tosissaan. Alussa kehitys ei tuntunut oikein etenevän, kun päätin että teen mavea ilman mitään vetoremmejä. Nyt vedot alkavat jo tuntuakin jossain.
Maastaveto
Penkkipunnerrus on kiva liike, mutta tässä on vähän sama ongelma kuin kyykyn kanssa. Painon alle jääminen ei hirveästi houkuta, ja jos pää ei kestä, ei rautakaan nouse. Sen lisäksi mulla on penkkitekniikassa varmasti parannettavaa. En kiirehdi tämän kanssa, koska olkapäihin saadut vauriot eivät parane kunnolla — ja koska olen niiltä välttynyt toistaiseksi, niin ajattelin yrittää pitää tilanteen samanlaisena vastaisuudessakin. 😉
Penkkipunnerrus
En oikein tiedä mitä mieltä olisin pystypunnerruksesta. 531:n alussa jouduin jauhamaan liikettä pelkällä 20 kg tangolla, ja se alkoi aika nopeasti v*tuttaa. Nyt tilanne on jo vähän helpottunut, ja on päässyt kiskomaan oikeita painojakin.
Pystypunnerrus tangolla
Tuloksia on siis tullut. Se hyvä puoli saliharrastuksessa on, että ei enää tuijota vaakalukemaa ultimaalisen hyvinvoinnin mittarina. Se kun ei kerro juuri muuta kuin kokonaismassan. Mittanauhan kanssa on vähän samaa ongelmaa: vyötärönympärystä mittaillessa näkee kyllä läskit, mutta ne näkee kyllä ihan paljaalla silmälläkin, thank you very much. Siksi selkeimmät tulokset näkyvätkin vaatteiden istuvuudessa ja ihan konkreettisissa voimatuloksissa.
Mitä seuraavaksi?
Kesän aikana pääsi kertymään vähän parisuhdeplösöä vatsalaukun ympärille. Mikään iso ongelma se ei ole, mutta tuollainen lisuke on harmillinen särö omassa psyykessä, joten vatsaa voisi taltata seuraavaksi vähän soukemmaksi. Se onnistuu ihan vaan vähentämällä sokereita ja valkoista höttöä ruokavaliosta.
Sitten voisi kokeilla 531-ohjelman Jim Wendlerin Boring but Big -varianttia ja katsoa, miten se toimii.
Kamat on jälleen kannettu uuteen kotiin. Monelle muuttaminen on elämäämuuttava kokemus, transformaation alku ja jopa pienen pelon aihe. Minulle se on jo rutiinia.
Muuttopäivän lähestyessä mieleni järjestelee kaiken valmiiksi taskeiksi todo-listalle ja muutto hoituu yleensä aika ongelmitta samaa kaavaa toistaen. Itse muuttopäivä menee stressaavassa hujauksessa, seuraavana aamuna lihakset ovat kipeinä, käsissä on pari pientä vekkiä ja olo on väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäisenä iltana valmistuvat makuuhuone ja keittiö, seuraavana päivänä loput. Parin illan kuluttua purkamattomia pahvilaatikoita ei ole enää paljoakaan, ja viikon kuluttua jäljellä on vain enää pientä laitettavaa.
Tämä muutto ei ollut poikkeus. Kun tietää miten tavarat kannattaa pakata, ei itse muuttopäivänä tarvitse kiroilla hajoilevien välilevyjen ja pahvilaatikoiden kanssa. Kaksimetriset kantajakaveritkin tietty auttavat asiaa. Kiitos joukkue sikaniskat! ❤
En oikein tiedä, missä kohtaa elämääni muuttamisesta tuli rutiinia. Varmaan silloin, kun parivuotiaana livahdettiin syntymäseuduilta syvälle Savoon isän rattijuopumuksen ja itsemurhayrityksen häpeää karkuun. Meno ei kauheasti parantunut, vaikka isäni kävikin hetkellisesti raittiuden polulla. Keskeneräinen omakotitalo meni voudin vasaran alle, ja taas pääsi pakkailemaan leikkiautoja. Siilinjärvi vaihtui Kuopioon, ja sieltä matka vei useamman eri osoitteen jälkeen Sallan, Aatsingin, Naruskan ja Tuntsan kautta Turkuun. Vaikka tuntui, että elämä eteni suhteellisen rauhallisesti, repaleisen lapsuuden ansiosta postiosoitteita alkoi kerääntyä kahmalokaupalla. Turussa meno vähän rauhoittui, mutta opiskelukämppiä oli luontevaa päivittää parempiin palkkatason parantuessa.
Tätä kirjoittaessa takana on muutto osoitteeseen numero 25.
Osoitteessa numero #24 erityisen hienoa olivat maisemat. Tällainen aamu kun tervehti, edes marraskuu ei tuntunut masentavalta.
Mitä 25 muuttoa on opettanut?
Älä kiinny materiaan. Jos oikeasti tarvitset jotain, osta aina niin laadukasta ja kaunista kuin mihin sinulla on varaa. Kun aika on, hankkiudu rojuista taas ripeästi eroon — ilman katumusta. Kirppari, kierrätys ja kaatopaikka ovat oikeita osoitteita muhjaantuneille muistoille ja materialle.
Älä kiinny ihmisiin. Naapureita tulee ja menee, kavereita tulee ja menee. Pyri olemaan kohtelias, oikeudenmukainen ja elämään oman moraalikoodistosi mukaisesti. Siitä huolimatta suututat ihmisiä ja hankit ystäviä. Osa jää, suurin osa ei. Todelliset ystävät pysyvät, paikkakunnasta ja kodista riippumatta.
Jokaisessa asunnossa on jotain erityisen hyvää. Keskity siihen. Se voi olla maisema, luonto, ihmiset, palvelut, puulattia tai vaikka erikoinen ovikello. Mutta aina on JOTAIN hienoa. Aina.
Jokaisessa asunnossa on jotain ihan hiton äsyttävää. Unohda ne — kunnes on aika muuttaa seuraavaan asuntoon. Silloin voi taas kiroilla hissijonoa, käytävälle kuseskelevaa narkkarinaapuria tai pahvisten seinien läpi yön pikkutunneille kantautuvaa lisääntymislätinää.
Älä ikinä maksa varastotilasta. Hankkiudu mieluummin eroon ylimääräisestä roinasta.
Keräämme vanhaa ja hyödytöntä roinaa kaappien ja pääkoppien nurkkiin pölyttymään. Siellä ne vievät tilaa ja ankkuroivat meidät menneeseen — hyvässä ja pahassa. Muutto on aina hyvä hetki miettiä mitä haluaa elämältään. Ota mukaan hyvät asiat ja hankkiudu eroon kaikesta sellaisesta, mitä estää sinua menemästä eteenpäin. Olivat ne sitten ihmisiä, huonekaluja tai harrastuksia.
Törmäsin mielenkiintoiseen Jason Stirmanin artikkeliin iPhonen rauhoittamisesta (sori, artikkeli vain Mediumin tilaajille). Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun yritän tuunata internetin taskuikkunasta jotain mitä se ei ole: olen tappanut notifikaatiot, vähentänyt appeja ja kokeillut mitä erilaisimpia sovelluksia, jotta saisin lisää mielenrauhaa. Olen päässyt tässä matkassa todella pitkälle, koska:
Tiedän mitä puhelimeltani haluan,
Osaan laittaa kapulan syrjään ihmisten kanssa ja
Olen löytänyt oikeat ohjelmat käyttötarpeitani varten.
Tämä ei ole ollut ihan helppoa, vaikka onkin yksinkertaista. On nimittäin esimerkiksi paljon helpompi sanoa ettei lue sähköposteja kuin oikeasti tehdä niin. Ei sähköposteja esimerkiksi voi jättää lukematta, ellei koko organisaatio prosesseineen ole rakennettu fiksusti. Ja jos sähköpostiin paukkuvat uutiskirjeet, randomtyyppien aikavarasteluehdotukset ja avainasiakkaiden kriittiset yhteydenotot kaikki sekaisin, ongelmana ei ole sähköpostien määrä vaan prosessien laatu. Eikä ongelma ole se, että sähköpostinotifikaatioita kilisee puhelimessa vaan se, että ne eivät ole priorisoituja. Niinpä yksinkertaiselta vaikuttava asia onkin kompleksinen kokonaisuus, joka on vaatinut paljon työtä, ennen kuin siunattu hiljaisuus koittaa.
Mutta asiaan. Olen saanut priorisoitua sähköisen elämäni siten, että olen tavoitettavissa, mutta en koko ajan tai kaikkien toimesta. Se on antanut minulle hengähdysaikaa, mahdollisuutta keskittyä olennaisiin asioihin. Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että pystyt itse päättämään mitä haluat tehdä. Minusta on tullut reagoijasta aktiivinen toimija.
Olen päässyt jopa niin pitkälle, että melkein pistin iPhonen laatikkoon. Olisin jäänyt kaipaamaan monta asiaa, mutta tarvinnut vain harvaa (facetime lasten kanssa, kamera jne). Ne harvat olivat kuitenkin niin tärkeitä, että en vain pystynyt hankkimaan esimerkiksi Punktin minimalistista mp01-luuria tai siirtymään vanhaan Nokialaiseen (kyllä, niillä voi edelleen soittaa ja tekstata).
Ja siksi tämä vinkki puhutteli minua syvästi. Koko kirjoituksen ytimenä on oikeastaan tämä:
Dockiin maksimissaan kolme tärkeintä appia.
Kaikki muut sovellukset yhteen kansioon, ja kansio dockiin, järjestys vapaa.
Opettele käyttämään Spotlight-hakua, Siriä, widgettejä ja ohjauskeskuksen pikaikoneita.
Siivoa notifikaatiot siten, että vain olennaiset asiat pomppaavat esiin.
En osaa sanoa tarkkaan mitä on muuttunut, mutta tämä tuntuu hyvältä. Alla näet oman setuppini. Tärkeimpiä sovelluksiani ovat WhatsApp, Things-taskinhallintaohjelma (joka synkkautuu pilveen, joten sitä voi käyttää myös koneelta) ja Safari. Twitter, Slack ja muut tulevat vasta kaukana takana.
Mielenkiintoista on ollut, että:
Yllättävän moni asia löytyy haulla, myös ohjelmien sisältä. Haku on suorastaan pelottavan hyvä.
Siri on jo aika fiksu. Ja osaa viimeinkin soittaa Spotifya. ❤️
Widgeteistä pääsee helposti kalenteriin, herätyskelloon, kuviin, soittamaan suosikeille, etsimään kaverit, tsekkaamaan sään ja avaamaan Evernoten.
Kamera löytyykin näppärästi locksreeniltä.
Lopputuloksena ruudulla on vähemmän hälinää ja kilinää. Käsillä ovat vain ne asiat joita oikeasti tarvitsen. Mieli ja silmä lepää.
Tämän kirjoituksen aihe on muhinut minulla jo pitkään. Syytän siitä Katleenaa, jolta kyseisen käsitteen opin (ja varastin otsikonkin härskisti Katleenalta).
Olen tuntenut vetoa itsevastuun periaatetta kohtaan tietämättäni koko elämäni. Vasta Katleenaan tutustumisen jälkeen olen oppinut sanoittamaan ne samat periaatteet, joiden mukaan olen tehnyt päätöksiä. Olen tyypillisesti aina tehnyt mielestäni oikean päätöksen, riippumatta siitä onko se ollut minulle helppoa. Yleensä kaikki ne vaikeimmat päätökset ovat myös niitä tärkeimpiä. Ja jokainen hankala päätös on kasvattanut minusta sellaisen kuin nyt olen.
Koko elämä, persoonamme ja kohtalomme on toistuvien pienten päätösten sarjaa. Emme voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta voimme vaikuttaa kaikkeen jonkun verran. Nämä pienet mikropäätökset kertautuvat elämän mittaisena aikana, ja kasautuvat loppujen lopuksi möykyksi jota arjeksi kutsutaan. Olemme siis kaikki omien päätöstemme summia. Jos kukaan ei kanna vastuuta päätöksistä, kukaan ei ole ohjaksissa. Tuntuu helposti, että ajelehdimme holtittomasti elämän pyörteiden vietävänä, ja että kaikenlaista ikävää tapahtuu meille tahtomattamme. Voimme kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ainakin vähän. Itsevastuun periaate antaa mahdollisuuden siirtyä omassa elämässämme ohjaajan paikalle.
Itsevastuu on kuin hitaasti virtaava joki; muutos on pientä, mutta lopputuloksena muutos on valtava.
Minulle itsevastuu tarkoittaa erityisesti ja itsekkäästi valtaa päättää omasta kohtalostani. Useissa kohtaa elämääni olen “joutunut” tilanteeseen, joka on ollut kannaltani kivulias ja epäreilu. Sellaisessa tilanteessa asiaan voi suhtautua kahdella tavalla:
Uhriutuva asenne (“ei ole minun vikani”, “olisin muuten pärjännyt, mutkun x” ja niin edelleen), tai;
Itsevastuullinen asenne (“näin kävi – joko oma moka tai yllättävä käänne. Seuraavalla kerralla teen eri tavalla tai en edes oleta tällaista lopputulosta”).
Ykkösvaihtoehto on tyypillisin suhtautumistapa. Se ei valitettavasti vain auta mitään. Uhriutuminen on helppoa ja houkuttelevaa, koska olemalla oman elämänsä uhri saa helposti huolenpitoa — oli se sitten pieni henkinen päähäntaputus ystävältä tai hyväksyvä kommentti samanmieliseltä nettipersoonalta. Todellisuudessa se on pahin mahdollinen karhunpalvelus sinulle itsellesi. Siinä vaiheessa kun ottaa itselleen uhrin roolin, menettää palan itsetuntoaan. Jokainen uhriutuja nimittäin tajuaa syvällä sisällään, että kyse on viime kädessä heikkoudesta ja omasta kyvyttömyydestä vaikuttaa tilanteeseensa. Sen sijaan että asiasta oppisi parhaansa mukaan, myöntää itselleen olevansa kyvytön, suojelemista kaipaava ja heikko.
Toki meistä jokainen saa olla heikko niin halutessaan. Uhriutumisessa kuitenkin luopuu palan itsetunnostaan ilman taistelua; sen vain antaa pois, miettimättä yhtään, mikä sen todellinen arvo on. Kuvittele, että joku kulkee koko elämänsä tilanteesta toiseen, ja kaikki ikävä joka sattuu hänelle on seurausta olosuhteista tai muiden ihmisten toimista. Jos hän kantaisi edes pienen murusen vastuuta omista toimistaan, tilanne saattaisi kääntyä nopeastikin.
Itsevastuullinen suhtautuminen antaa vallan takaisin itsellesi. Et ehkä voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, mutta voit silti yrittää vaikuttaa tilanteeseesi. Aika harvoin on oikeasti sellaisia tilanteita, joissa sinulla ei ole yhtään vaikutusmahdollisuuksia (tokihan voi olla, että sinut on lamautettu jollain kemikaalilla siten, että et kykene liikauttamaan lihastakaan). Ja kun yrität parhaasi, saat muutettua tilannetta luultavasti ainakin vähän siihen suuntaan, että koet yrittäneesi.
Kun kantaa itsevastuun yhä isommissa ja isommissa asioissa, ennen pitkää et enää muuta osaakaan. Jokainen vastoinkäyminen muuttuu oppimistilaisuudeksi. Ihmissuhteidesi ja elämäsi laatu paranee huomattavasti, koska lähelläsi on helpompi olla. Ja lähelläsi on helpompi olla, koska osaat olla helpommin itsesi kanssa.
Itsevastuu vapauttaa uhrin roolista oman elämän toimijaksi.
Meillä on Katleenan kanssa itsevastuullisuudesta tekeillä pieni pamflettikin, koska se on mielestämme yksi tärkeimmistä periaatteista, joilla omaa elämäänsä voi muuttaa positiiviseen suuntaan. Voit lukea Katleenan blogissa itsevastuuta koskevia kirjoituksia täältä.
