Koppivarastosta kotistudioksi

Aikaisemmin olen kirjoittanut, miten duunasin lämpimään kotivarastoomme kuntosalin. Sali onkin toiminut täydellisesti näin korona-aikana, joten ei siitä enempää. Tällä kertaa keskityn varaston toiseen päätyyn.

Miksi tarvitset kotistudion?

Oikeastaan kysymys on siitä, että miksi on hyvä olla erillinen työhuone. Parasta olisi, että työhuone olisi jonkinlaisen järkevän kävelymatkan päästä kotiovelta, mutta pääasia kuitenkin on, että työhuone ei ole ihan kodissa kiinni. Tämä takaa selkeän rajan työn ja perhe-elämän välillä.

Minulla on työhuoneelle seitsemän kriittistä vaatimusta:

1. Siellä on sähköä.
2. Siellä on ilmastointi.
3. Siellä on nopea ja pätkimätön netti (>100 Mb/s).
4. Siellä voi puhua rauhassa puhelimessa.
5. Siellä on ergonominen työpiste.
6. Siellä voi vetää koulutuksia etänä ilman, että tarvitsee hävetä silmiä päästään.
7. Siellä on riittävän viihtyisää.

Nykyisessä varastossa toteutuvat kohdat 1 ja 2, mutta muut kohdat tarvitsivat vähän kirvestä ja kiillotusta. Siispä hommiin. Ja koska luin Parantaisen Jarin mahtavan blogipostauksen erilaisten kotistudioiden tasoista, mopo lähti tietenkin heti keulimaan.

Ja koska samaan aikaan minulla sattui olemaan project management -kurssi kesken, riipaisin soolostudioprojektista tietenkin asianmukaisen suunnitelman.

Jatka lukemista, niin näet miten homma karkasi kivasti käsistä.

Nuhainen netti on nolo juttu

Koska asumme suhteellisen periferiassa, kotiin ei saa kuitua edes isolla rahalla, vaan täytyy tyytyä taloyhtiön tarjoamaan töpselinettiin. Operaattori lupaa liittymälle paperilla 100 Mbs/10 Mbs nopeuksia, mutta sehän on tietenkin yhtä uskottavaa kuin suurvaltojen vilpittömät valat maailmanrauhasta.

Apean alkutilanteen lisäksi saman liittymän jakavat talon muutkin asukit: vaimo, kaksi lasta ja kuormasta päätellen myös rekku roikkuvat internetissä parhaimpaan katseluaikaan. Netflixissä ja instagramissa roikkuminen ovat tietenkin tärkeämpiä kuin iskän konferenssipuhelut. Wifi ei myöskään yllä varastoon kauhean hyvin, joten bitit täytyy melkeinpä kuljettaa kuriirilla ihmisten ilmoille. Ei siis kauhean optimaalinen lähtötilanne.

Onneksi hätä ei ole tämännäköinen. Alfanörttikaverini ohjeistuksella tilasin nettikaupasta Netgate SG-5100 supernettipurkin, jossa on valmiiksi asennettuna pfSense -palomuuri. Sen lisäksi pistin tilaukseen parilta eri operaattorilta rivakat 4G-nettiliittymät, ja kytkin modeemit Netgaten persuuksiin laadukkailla RJ45-kaapeleilla. Pari iltaa ja noin sata kirosanaa myöhemmin sain homman rokkaamaan siten, että purkki toimii sisään tulevien internetyhteyksien kuormantasaajana: se vahtii liikenteen laatua automaattisesti ja ongelmien ilmaantuessa purkki ohjaa liikenteen toisen operaattorin kautta.

Lopputuloksesta tuli ihan siedettävä kokonaisuus. Tämän ratkaisun lisäetuna on, että yhden liittymän kipatessa kaksi muuta jatkavat keskeytyksettä, eikä käyttäjänä edes välttämättä huomaa yksittäisen liittymän lässähtämistä.

Nyt kun Maslow’n tarvehierarkiassa ollaan päästy elintärkeiden olosuhteiden alueelta mukavuuksien pariin, on aika miettiä itse tilan toimivuutta.

Tila ilman äänieristystä on pelkkää närästystä

Mikit ovat minuakin nirsompia kaikenlaisen kohinan, kolinan ja rahinan suhteen. Tavallisissa zoom/skype/whatever -puheluissa satunnaisia kilahduksia ei välttämättä huomaa, mutta esimerkiksi podcastia äänittäessä pannu palaa pohjaan aika nopeasti, jos äänityksessä on mukana ylimääräisiä yninöitä. Onkin helpompaa huolehtia tilan akustiikasta mieluummin ennen kuin jälkeen nauhoituksen.

Aikaisemmalla sisäremonttikierroksella olin viritellyt tilaan kangasverhoja ääntä pehmentämään, mutta nyt piti hieman viedä hommaa pidemmälle. Parantaisen vinkistä tilasin Thomann.de -verkkokaupasta akustolevyjä ja niiden kiinnitykseen kelpaavaa liimaa. Sen lisäksi tuttu ääninörtti vinkkasi, että lattia kannattaa samalla akustoida vaikka pehmeällä kokolattiamatolla. Tähän tarkoitukseen ostin jotain K-raudan edullista kuramattoa metritavarana.

Lopputuloksena syntyi kohtuullisin kustannuksin ääniystävällinen tilakokonaisuus.

Siirsin rakkaan design-pöytäni olohuoneeseen, jossa se on nyt arvoisellaan paikalla. Sen tilalle hankin Iskusta mustan sähköpöydän, jonka kokoamisessa tulikin sitten kiroiltua melkein yhtä paljon kuin palomuuriohjelmiston kanssa. Sähköpöydän hyväksi luettakoon se, että se ei sentään heittänyt minua pihalle prosessin aikana.

Kotistudio

Tässä kohtaa homma sitten lähtikin ns. lapasesta.

Olen aivan kypsä kaikenlaisten paskalaatuisten webinaarien seuraamiseen, joten päätin, että omaa etäesiintymistasoa pitää nyt hilata pari pykälää ylemmäs. Sen sijaan että kamerana on joku rupinen webcam ja mikkinä peruna, laitteiston täytyy olla edes jotenkin siedettävällä tasolla. Lopputuloksena syntyi soolostudio, jossa äänen- ja kuvanlaatu ovat Parantaisen studioasteikolla ehkä tasolla 5.

Sähköpöydän ansiosta pystyn nostamaan pöydän sopivalle tasolle ja osallistumaan zoom/skype/whatever-palavereihin laadukkaalla äänellä ja kuvalla. Taustakuvaksi saa riipaistua rullaverhosta oman taustakuvan tai vihertaustan. Valot, teleprompteri, mikki ja kamera ovat kiinni omissa liikuteltavissa kiskoissaan. Esitysten suhteenkaan ei tarvitse tapella työpöydän jakamisasetusten kanssa, koska mikserin kautta saa ajettua omalta esityspädiltä keynote-esityksen tai pyöritettyä vaikka taukoteknoa.

Tärkeintä tässä kokoonpanossa on kuitenkin se, että kun kamera kuvaa videota teleprompterin läpi, katsojasta näyttää aivan siltä kuin katsoisin tätä suoraan silmiin. Se on yllättävän tärkeä asia etätapaamisissa.

Entä miltä se näyttää? Aika hyvältä, vaikka itse sanonkin.

Soolostudio voi tietenkin näyttää ihan miten hyvältä tahansa, mutta tärkeintä on se, miten studio toimii tositilanteessa. Parin zoom-palaverin perusteella uskallan jo olla optimistinen.

Mitäs sitten seuraavaksi? Pistetäänkö podcastia tulille?