Digipaasto jatkuu

Olen ollut vähän digipaastolla, ja toistaiseksi se jatkuu. Olen aina välillä käväissyt kastamassa varvasta veteen eri somekanavissa (avannut twitterin ja vastannut pariin yksityisviestiin, pistänyt pari lomakuvaa facebookiin ja sellaista aika kevyttä repsahtelua). Päätin etten osallistu keskusteluihin enkä aktiivisesti aloita twitterissä keskusteluja. Sanottavaa olisi ollut paljonkin, mutta jotenkin hyvä letkautus tuntuu vain turhanpäiväiseltä surinalta seuraavana päivänä.

Palaan digipaastoilun yksityiskohtiin myöhemmin, mutta pari asiaa on jo tässä vaiheessa tullut hyvin selväksi:

• Twitteriä lukiessa tulee ihan saatanan paska olo. Vaikka lukemisen rajoittaisi vain niihin ihmisiin joilla on pääsääntöisesti fiksua sanottavaa, keskusteluun ”tihkuu” silti algoritmien siivilöimänä sellaista soopaa mikä saa vain verenpaineen nousemaan kun fiksut ihmiset ottavat kantaa johonkin aiheeseen.
• Facebookissa on paljon rauhallisempi fiilis. Siellä ei ole enää kavereina kuin lähisukulaisia ja mummoja, joten fiilis on vähän parempi. Facebookilla on kuitenkin myös vittumainen tapa työntää naamalle sellaista sisältöä minkä se arvelee sinua kiinnostavan.
• Instagramiin en ole juurikaan koskenut, koska kuvien ottaminen oli liian helppoa, ja sitten jää odottelemaan puhelimessa tykkäyksiä tai jotain reaktioita. Otin lomalle mukaan Leican & Noctiluxin, ja nyt kun katsoo tuloksia, ei kaduta yhtään ylimääräisten kilojen kantaminen.
• Ensimmäinen viikko ilman iPhonea oli aika paha. Tuntui kuin koko ajan kädestä puuttuisi jotain. Nyt se on hieman jo alkanut helpottaa ja lomalla pystyi jo kulkemaan suhteellisen rauhallisesti arjessa ilman että tunsi jatkuvaa tarvetta tuijottaa ruutua tai etsiä puhelinta käsiinsä. Aika ajoin huomasin varttikaupalla jopa vain tuijottavani mietteliäänä kuohuvaa merta, aivan kuin joku ihmeen psykopaatti!
• Ihmisten kontaktointi on hankalampaa. Harmittaa, etten valmistellut tätä prosessia paremmin, sillä huomaan että moni läheinen kokee reagoimattomuuden jotenkin ahdistavana. Pitää vielä miettiä tavoitettavuuskanavat uudella tavalla.

Mitä sitten tästä on toistaiseksi jäänyt käteen?

Selkeää on, että jatkuva tavoitettavuus ja some ovat vaurioittaneet minussa jotain. En ole siitä huolissani, sillä koko muukin ihmiskunta on ihan samassa jamassa. Silti koen vahvasti, että jotain tartteis tehdä. En voi enää palata siihen tilanteeseen, jossa olin useita vuosia. En voi enää olla koko maailman tavoitettavissa – enkä edes halua. En halua myöskään erakoitua, mutta toisaalta en halua olla myöskään kiskomassa enää iLaitetta taskusta ensimmäisen tylsän hetken koittaessa. Se on epäreilua ja -kohteliasta kanssaihmisiä kohtaan, mutta ennen kaikkea se on epäreilua omia aivoja kohtaan: jos ei ole aikaa havainnoida ympäröivää todellisuutta tyhjäkäynnillä, ajatukset eivät pääse harhautumaan. Ja jos ajatukset eivät pääse harhautumaan muiden tallaamilta poluilta, ei mitään uuttakaan löydy tai synny.

Tasapainon etsiminen jatkuu.