Jääräpään määränpää
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Taivas+Helvetti blogissa 22.1.2014.
Olin pienenä pahimman luokan jukuripää. Saatoin seisoa nurkassa koko iltapäivän, kun en suostunut syömään puolukkapuuroani. Eipä tainnut äitimuori arvatakaan, miten hyödyllistä nurkassa vietetty aika oli minulle. Tein konkurssin kun täytin 18 vuotta. Se ei ollut täysin omaa ansiotani, vaikka oma nimi papereissa olikin. 1990-luvun laman jälkimainingeissa koettu selvitystila oli sellainen opintomatka, että ei jäänyt epäselväksi millainen kohtalo epäonnistuneella yrittäjällä on edessään. Turvaverkkoa kyllä on, mutta se on sellaista ohuen ohutta kalaverkkoa, johon läsähtäessään palaset voi syöttää piskeille.
Muistan elävästi, kuinka pupelsin kirkon ruoka-avun sponsoroimaa suolatonta kaurapuuroa konkurssihuutokaupan jälkeen. Ainoa valo väliaikaisessa kämpässä oli vessan himmeä hehkulamppu. Ei paljoa naurattanut. Olisin voinut olla vihainen tai ahdistunut mutta ei ollut voimia mihinkään noista. Väsytti vain.
Ensimmäiset yöt nukuin verhoon kääriytyneenä, koska muuta kangasta ei luukusta löytynyt. Puolituttu asianajaja vinkkasi epävirallisesti, että jos häipyisin vaikka ulkomaille riittävän pitkäksi aikaa, velat vanhenisivat. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi. Velka ei ehkä ollut minun, mutta vastuu oli.
Kävin armeijan, pääsin opiskelemaan ja lopulta menin töihin. Kyllästyin palkollisena olemiseen ja perustin oman yritykseni. Eurot olivat tiukassa vuoden 2008 Suomessa, mutta silloin en tajunnut taantumasta mitään, enkä nähnyt tilannetta mitenkään erikoisena. Se ei tosin ollut ainoa asia jota en tajunnut. Luulin esimerkiksi, että liikevaihto saadaan kun kerrotaan laskutettu euromäärä kahdella.
Jatkoin yrittämistä, vaikka touhu tuntui välillä melko turhauttavalta ja jouduin surffailemaan epämukavuusalueella koko ajan. Voittoa kuitenkin tuli, ja pystyin maksamaan itselleni riittävän hyvää palkkaa. Yritystoiminnan kantaessa saatiin vaimon kanssa maksettua viimeisetkin velat, ja viimein vuonna 2011 koitti ensimmäinen velaton kesä. Juhlimme odotettua merkkipäivää reteästi istumalla hiljaa kotisohvalla.
Aloittavalle yrittäjälle annetaan monenlaisia ohjeita uudelle matkalle: ole avoin, ole positiivinen, ole energinen, verkostoidu, opettele talousasioita, ajattele rahaa, älä ajattele pelkkää rahaa, opi delegoimaan, opi esiintymään, opi myymään, opi neuvottelemaan, opi markkinoimaan, opi sitä ja tätä… lista on pitkä ja vaihtelee vähän kertojan ja kellonajan mukaan.
Noista ominaisuuksista on varmasti hyötyä. Mikään niistä ei auta kuitenkaan yhtään, kun osaaminen loppuu ja verensokerit ovat vähissä. Jääräpäisyys kantaa vielä silloinkin, kun usko loppuu ja tili näyttää nollaa. Pari vuotta sitten perheeseemme syntyi odotettu esikoinen, ja nyt kuopuskin osaa jo ilmaista kiljumalla vahvaa tahtoaan. Toivon, että omista pojistanikin kasvaa kunnon jukuripäitä. Meidän kotona on aina vapaita nurkkia uusille yrittäjälle.