Jos kuolinvuoteellasi saisit valita, kumman ottaisit?
- osallistuisit vielä yhteen turhaan twitter-sotaan, ryhmätyöhön tai zoom-telcoon, vai
- ottasit saman määrän tunteja lisää elämääsi?
En tiedä sinusta, mutta valitsisin todennäköisesti mieluummin kakkosvaihtoehdon.
Meillä on taipumuksena tuhlata sellaista, minkä kuvitellaan riittävän loputtomiin. Siksi lapamme aikaa kaikkeen turhanpäiväiseen, vaikka joskus olisi hyvä pysähtyä miettimään vähän tarkemmin, mitä elämältä oikein haluaa.
Asiaa voi hahmottaa visuaalisesti helposti oheisen kuvan avulla, jossa yksi neliö vastaa yhtä viikkoa. Tällainen neljänkympin rajapyykin ylittänyt mies voi kellottaa elinajaodotteen mukaisesti vielä karkeasti 14 000 aamua. Se on aika vähän, eikä jäljellä olevasta ajasta jää ihan hirveästi maanantai-aamuja kampaan katkottavaksi.
Aika on siis armottoman arvokasta valuuttaa, eikä sitä saa mistään lisää. Extrakuumotusta aiheuttaa sekin, että kukaan ei voi olla varma, milloin oma lähtö tulee. Siksi aikaa ei ole oikeasti tuhlattavaksi.
Vaikka asia on helppo tavallaan ymmärtää, sain johtajana kuitenkin usein palautetta siitä, että vaadin asioita valmiiksi liian nopeasti. Juurisyitä penkoessani syyksi useimmiten tietenkin paljastui omat kommunikaatiotaitoni. Olisi pitänyt viestiä selkeämmin, että “tämä tehdään ensin, sitten vasta muut”. Harvoin riitti, kun kerroin tehtävän olevan tärkeä. Jokaisen käsitys asian tärkeydestä kun vaihtelee.
Siksi viestinnässä täytyy olla hyvin spesifi. Vein tämän niin pitkälle, että laitoin firman intraan selitykset suullisille aikamääreille, siis näin: “pian = tehtävä aloitettava tämän työpäivän aikana” tai “kun ehtii = aloita tehtävä sitten kun olet saanut nykyisen tehtävän valmiiksi.”
Aikamääreiden dokumentointi auttoi kummasti kitkatilanteisiin, eikä enää tarvinnut tuhlata aikaa (heh) siihen, että käytettiinkö aikaa sopivasti vai liikaa.
Älä sinäkään tuhlaa aikaasi turhiin uutisiin, twittersotiin tai tapaamisiin. Se on lainanottoa tulevaisuuden minältäsi.