Kun yrittäjä ferrarin pihaan sai

Lähdin yksinyrittäjäksi reilut 14 vuotta sitten. Pienien välivaiheiden kautta pistin osakeyhtiön pystyyn ja aloin kasvattamaan liiketoimintaa semitosissaan. Tämä aikakausi päättyi viime kuussa, kun Aucor myytiin MarkkinointiAkatemialle. Yrityksen myyminen eli exit oli varsin silmät avaava kokemus.

Matkaan mahtuu melkoinen määrä kipua ja kärvistelyä, mutta toisaalta myös vapauttavaa iloa, onnistumisia ja syviä merkityksellisyyden hetkiäkin. Aika usein kuulee miten jotkut yrittäjät kertovat lopettaessaan yrityksessään vähän pidemmän stintin, että ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Se on tietenkin ihan pastapuhetta. Jos oma yritys on sattunut olemaan sellainen leppoisesti liukuva pikkupaatti, soutelu aurinkoisissa talousnäkymissä voi olla hyvinkin miellyttävää. Käytännössä yrityksen pyörittäminen on kuitenkin sellainen sekasavotta, että en sitä ihan heikkohermoisemmille enää suosittele.

Mitä hommasta sitten jäi käteen?

Massitukun lisäksi ainakin järkyttävä määrä kokemusta myynnistä (oma arvosana 9+), markkinoinnista (oma arvosana 9-), viestinnästä (oma arvosana 8-), johtamisesta (oma arvosana 7-), prosessiajattelusta (oma arvosana 10-), hallitustyöskentelystä (oma arvosana 8+), toimitusjohtajuudesta (oma arvosana 8 1/2), leanista (oma arvosana 9+) ja roppakaupalla yleissivistystä siitä missä asiakasyritysten kipupisteet ovat.

Mikä oli mukavaa?

• Asiakkaiden ongelmien ratkominen. Voitettu kauppa tuntuu toki mukavalle, mutta se että asiakas maksaa laskunsa mukisematta on vielä mukavampaa.
• Vapaus. Se on aika jees.
• Merkityksellisyys. Se, että pystyi tarjoamaan oman perheensä lisäksi elannon niin monelle muulle on helpottanut sitä verenpainetta, mikä twitteriä lukiessa aina välillä kupli koholle.
• Tiimi. Oikeasti, omassa yrityksessä MIKÄÄN ei voita sitä tunnetta kun tiimi ottaa useamman magnitudin harppauksia ja pesee kilpailijat suvereenisti jossain missä on päätetty menestyä.
• Yksilöpyksilöiden kehitys. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen ollut pakahtua ylpeydestä kaikessa hiljaisuudessa, kun joku kollega on nostanut omaa peliään ihan eri tasolle jossain vaikeassa asiassa.

Mikä oli vaikeaa?

• Ihmisjutut. Olen luonteeltani prosessi-ihminen, ja pääsääntöisesti todella suoraviivainen. Kun asiat on päätetty, oletuksena on että ne tehdään eikä niistä enää tarvitse keskustella. Mulle on tosin annettu ymmärtää (tähän henkistä silmienpyöritystä), että ihmisten pitää päästä kertomaan näkemyksiään. Kauhean vaivalloista! Ja pitää vielä keskustella tunteistakin.
• Alku. Se kun ei vielä oikeasti hiffannut miten hommat toimivat maailmassa. Syytän tästä ihan omaa tyhmyyttäni, kun oletin että se mitä ihmiset sanovat olisi sama asia kuin mitä he oikeasti tarkoittavat tai haluavat. Kun alkoi seuraamaan sitä mitä ihmiset tekevät rahoillaan, oli kuin aurinko olisi tullut pilvien takaa esiin.
• Valvotut yöt ja ankeat aamut. Kun vastuulla on oman perheen elannon lisäksi monta muutakin, tunnereaktiot ja omat mielipiteet on pakko pitää vaimeina jos aikoo tehdä taloudellisesti teräviä päätöksiä. Tunteiden näyttäminen ei ole bisneksessä fiksua, vaikka sellaista mussutusta joskus aina välillä kuuleekin.
• Irtipäästäminen. Se sattuu aina vähän turhankin paljon, kun omasta tiimistä joku päättää lähteä kiipeilemään aidan yli. Se on toki vain elämää, mutta niin on vasaralla peukaloon pasauttaminenkin. Ei sitä mielellään montaa kertaa koe.

Mitä sitten seuraavaksi?

No, jatkan tietenkin työntekijänä (hurjaa, mä olen työntekijä!) uuden omistajan riveissä liikkeenjohdon konsulttina. Koska olen kuitenkin luonteeltani haasteita himoitsevaa sorttia, olen kiinnostunut päivätyön ohessa muun alan hallitus- ja advisorpaikoista jahka saan hetken aikaa hengähdettyä.

Ole yhteydessä jos sinulla on ehdotus josta ei voi kieltäytyä!