Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla — ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!