Mitä yrittäjä voi oppia lokinkakasta ja jäätyneistä villasukista?
Vuonna 1914 Ernest Shackleton keräsi halukkaita retkikuntaansa tällä mainiolla lehtimainoksella:
Men wanted for hazardous journey. Small wages, bitter cold, long months of complete darkness, constant danger, safe return doubtful. Honour and recognition in case of success.
Kyseisestä retkestä on kirjoitettu todella väkevä kirja, ”Endurance: Shackleton’s Incredible Voyage”. Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja brutaalia kuvausta retkikunnan arjesta.
Huolimatta mainoksen synkeästä lupauksesta osallistujia oli jonoksi asti, ja mahtuipa laivaan yksi salamatkustajakin. Salamatkustajasta tuli lopulta miehistön jäsen – tosin sillä varauksella, että jos ihmislihaan pitäisi turvautua, jänis olisi ensimmäisenä ruokalistalla. Jaiks.
Retki osoittautui lopulta juuri sellaiseksi kuin Shackleton retkikunnalle mainostikin: matkaan mahtui vastoinkäymisiä, huonoa säätä ja vaarallisia tilanteita.
Erityisen puhuttelevaa on kuvaus siitä, miten tilanne kurjistui asteittain. Ensin miehistö poistuu sivistyksen parista. Seuraavaksi joudutaan jättämään laivan lämpö. Seuraavaksi menee kyyti alta ja niin edelleen. Olosuhteet kurjistuvat tasaista tahtia, kunnes lopulta miehistö kökki jääluolassa odottaen pelastusta tai hyytävää kuolemaa.
Miehistön sisua ei voi kuin ihailla. Kirjasta jäi mieleeni erityisen hyvin kohtaus, jossa pelastus saapuu viime tipassa. Sen sijaan, että miehistö olisi hyppinyt heti innoissaan pelastusveneeseen, osa porukasta halusi näyttää Shackletonille kökköluolaan tekemiään muutoksia.
Mieti.
Tyypit ovat asuneet jääluolassa monta kuukautta ja syöneet lähinnä kynsiään, kiviä ja satunnaisia lokkeja. Sitten kun pelastus saapuu, kaverit haluavat esitellä ylpeinä jostain ajopuusta tekareilla veistettyä kakkariukua ikään kuin se olisi hienoin saavutus ikinä.
Ajatus voi naurattaa, mutta toimimme ihan samalla tavalla. Aivan kuten sammakkokaan ei huomaa veden lämpötilan hidasta nousemista, ei yrittäjäkään aina huomaa tilanteen heikkenemistä tai paranemista. Emme yksinkertaisesti ole kovin hyviä huomaamaan tilanteiden muutoksen suuntaa.
Kuten retikunnankin tapauksessa, isot onnettomuudet ovat yleensä pidempien tapahtumaketjujen seurausta. Jälkikäteen katsoessa on helppo nähdä, miten asioita olisi voinut tehdä hyvin eri tavalla.
Mutta voiko kurjan lopputuloksen välttää?
Tulevaisuuden ennustaminen ei ole helppoa, mutta aika lähelle on mahdollista päästä. Premeditatio malorum on stoalainen harjoitus, jossa tarkoituksena on pohtia etukäteen, miten joku tilanne voi mennä metsään. Se toimii yllättävän hyvin. Harjoituksen hyödyt ovat moninaiset:
Ensinnäkin, onnettomuuden yllättäessä olet varautunut jo henkisesti pahimpaan, eikä tunne ole välttämättä niin murskaava. Näin pystyt toimimaan tehokkaammin lamaantumatta.
Toiseksi, kun olet mielessäsi käynyt pahimmat mahdolliset skenaariot läpi, aivosi osaavat helpommin tunnistaa sellaisia signaaleja, jotka johtavat todennäköisesti epämiellyttäviin lopputuloksiin. Näin pystyt välttämään pahimmat kämmit, joita muuten et välttämättä huomaisi.
Pohdi siis mönkään menemistä etukäteen, niin sinun ei tarvitse haaksirikkoutua jäiselle saarelle, jossa ainoana seurana ovat lokit ja lohduttomat ajatukset.