Murhasimulaattori! Nuoriso pilalla!
Ylen päätös näyttää telkkarissa Counter Striken finaali nosti odotetusti mielensäpahoittajien paskamyrskyn. Luulin jotenkin, että tämä tietokonepelaaminen-mädättää-aivot-ja-pilaa-nuorison -asenne olisi jäänyt jo jonnekin 90-luvulle. Ei näköjään. Vanhemman ikäpolven tunkkaiset asenteet puskevat läpi edelleen (on hieman huvittavaa kun joutuu puhumaan tietokonepelien vastustajista “vanhempana ikäpolvena”, vaikka oma mittari lähenee neljääkymmentä…).
Peliverkkareiden repiminen tuntuu omasta näkökulmasta todella mysteeriseltä, koska itse olen oppinut erilaisista peleistä paljon.
World of Warcraftissa opin enemmän arkienglantia kuin lukiossa tai peruskoulussa konsanaan — enkä puhu kieliopista. Opin keskustelemaan ja kirjoittamaan nopeasti, ja tutustuin samalla hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin ympäri maailmaa. Eikä mikään ole ollut niin opettavaista yrittäjän uralleni kuin kokemus killan pyörittämisestä tai raidien järjestämisestä virtuaalimaailmassa. Siellä tulivat tutuksi hienot ihmiset, selkäänpuukottajat, taloudelliset haasteet, sovittelutaidot, neuvottelukyky, aikataulutus, huutokauppojen markkinatalous ja logistiikan perusteet — joitain selkeimpiä mainitakseni. Missä muualla tällaisia taitoja voi oppia ennen työelämää? Peruskoulussa? Salli mun nauraa.
Esimerkiksi shakki on arvostettu ja perinteikäs peli. Valideja siirtoja on käsittämätön määrä ja siirtojen miettiminen saa helposti aivot solmuun. Shakki on kuitenkin senioreiden horkkaista puistokävelyä verrattuna vaikka StarCraftiin. Pelaajana joudut toimimaan samaan aikaan usealla eri tasolla pärjätäksesi edes välttävästi julkisissa matseissa — ja siltikin luultavasti päädyt ottamaan turpaasi melkein joka kerta.
Sen lisäksi että peli on stressaavaa (ei ole vuoroja kuten shakissa, vaan jokainen sekunti ratkaisee), joutuu samaan aikaan keskittymään strategiaan, taktiikkaan, logistiikkaan, tuotantoaikoihin, ajan kulumiseen ja talouteen (ja valuuttoja ei ole vain yksi, vaan kaksi). Taisteluissa joudut keskittymään taktiikan lisäksi yksittäisten yksiköiden mikromanagerointiin (kaikilla yksilöillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja ns. counterit — ja yksiköitä voi tietenkin päivittää eri tasoisiksi, mikä myös vaikuttaa taistelutehokkuuteen). Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun partioit ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi tai reagoit vihollisen liikkeisiin. Koko matsin ajan tietenkin pelaat hermopeliä vastustajan kanssa ja yrität saada vastustajan epätasapainoon.
Eivätkä StarCraftin välttämättömät taidot ole vain korvien välissä. Myös hienomotoriikan täytyy olla kunnossa. Jos klikkaat väärään pikseliin, saatat hävitä ratkaisevan taistelun ja mahdollisesti samalla koko matsin. Ja tiesittekö, että ollaksesi vaikka kohtalainen Zerg-pelaaja sinulla täytyy olla yli 60 APM (actions per minute, eli toimintoja minuutissa) nopeus? Kiihkeimpien taistelujen aikana APM kipuaa helposti 300:aan. Aika tiuhaan saa hiiri liikkua ja näppis napsua, että pääsee samaan tavallisessa toimistotyössä.
Ja milloin viimeksi olet pelannut shakkia moninpelinä?
TV:ssä näytetty CS:GO oli virkistävä tuulahdus uudesta ajasta. Luulen, että moni lähetystä seurannut tunsi ensimmäistä kertaa saaneensa vastinetta pakolliselle Yle-verolle — sille samalle jolla on kustannettu kaikenlaisten ping-pongien televisioinnit ja Turkan taidefilmit jo vuodesta pettuleipä.
Tietokonepelien huonoista puolista on lässytetty lapsuudestani lähtien. Voitaisiinko unohtaa jo pelien uhkakuvista huolehtiminen ja siirtyä seuraavan ilmiön demonisointiin? Vai oliko sosiaalisen median harmilliset vaikutukset nuorisoon jo liian kaluttu aihe?
Pitäkää seniorit käpylehmänne, mä menen pelaamaan nyt Dotaa. Ihan keskellä päivää.