Ruokaa, rantaa ja rakkautta

Paras aika paeta kotimaasta lomalle on ehdottomasti marraskuun loppu. Ulkona on parhaimmillaan kylmää ja pimeää mutta todennäköisemmin ihan vitun märkää ja pimeää. Tällä kertaa oli vain kylmää ja pimeää. Ei muuta kuin siivet alle ja kohti etelän lämpöä.

Kohteessa keli oli mukava, lämmin ja hieman tuulinen. Paikallinen hotelli oli kaikkine puitteineen lähes täydellinen: uima-altaita, palmuja ja kohisevaa merenrantaa. Myös ilmastoitu ja moderni hotellihuone oli nappivalinta. En edes muista milloin olen viimeksi ollut kunnolla lomalla. Siis sellaisella lomalla, jossa suurin huoli on seuraavan aterian tarjoiluaika eikä tulipalo konehuoneessa.

Mietin pitkään, otanko mukaan pelkän iPhonen valokuvaamista varten, mutta loppujen lopuksi päädyin raahaamaan mukanani Leica M typ 240 kameraa ja Leican Noctilux 50mm ASPH 0.95 -linssiä. Eikä kyllä kaduta yhtään. Linssi on kuin tehty hämäriä iltoja varten, eikä tarvinnut huolehtia juurikaan ISO-kohinasta. Värit olivat tietenkin valloittavia:

Kirkkaina päivinä linssi taas imee itseensä sen verran paljon valoa, että taustabokehin voi unohtaa, ellei linssin edessä käytä suodatinta. Suodattimen kanssakin taustat häipyvät kivasti pehmeäksi usvaksi.

Mitäpä loma olisi ilman hyvää ruokaa? Ahmin sydämeni kyllyydestä erilaisia meriruokia, mutta parhaiten mieleen jäi kyllä paikallisravintolan ”pieni” Chateaubriand. Voin sanoa, että alkupalat olivat kyllä aivan tarpeeton virheliike kun viereen katetaan sisäfileelle oma pöytänsä.

Jos lämmin merituuli ei saa mieltä mukavammalle mutkalle, niin viimeistään kunnon ruoka hoitaa hymyn huulille.

En muista milloin olen viimeksi nukkunut näin paljon. Ekat päivät menivät jotain ihmeellistä univelkaa pois nukkuessa. Tuli helposti kellotettua kymmenen – kahdentoista tunnin yöunia ja sen päälle vielä päiväunet. Selkeästi huomasi, että palautumista alkoi jo tapahtua.

Yksi tärkeimmistä syistä miksi valittiin lomakohteeksi juuri tämä kyseinen hotelli oli sen sali. Sali ei ollut omalla mittapuulla kovinkaan kummallinen, mutta sieltä löytyi vapaapainoalue, jossa pääsi kiskomaan Eleikon rautaa niin paljon kuin jaksoi. Aika jees. Huomattavasti parempi setti kuin normaaleissa ketjuhotelleissa.

Kun paikat alkoivat vähän paremmin tulla tutuksi, sisäinen geologini viimein heräsi ja päätin lähteä tutustumaan paikallisiin vulkaanisiin muodostumiin. Merivesi oli tehnyt tehtävänsä, ja monessa kohtaa oli syntynyt hiidenkirnumaisia rakenteita. Säästän teitä niiltä sadoilta kivikuvilta joita otin. 🙂

Loman ikävin puoli oli tietenkin se, että loma loppuu aina vähän kesken. Taakse jäivät meren kohina ja lempeän lämmin aurinkoranta. Ei varsinaisesti haitannut, että otettiin loma tähän kohtaan vuotta. Loppumatka kotiin kuluikin sitten synkeässä vesisateessa.

Jääkylmää maalaismaisemaa tuijottaessani en enää yhtään ihmettele sitä, että suomalaiset ovat vähän juroja. Enemmänkin ihmettelen sitä, että ei olla tapettu toisiamme sukupuuttoon näinä alkutalven pimeinä kausina…