Tavoitteet, toteutus ja takaiskut

Kahdeksan vuotta sitten tajusin selkeällä kirkkaudella, että jos jatkan samaa tietä, edessä olisi ennenaikainen kuolema. Olo oli kaikin puolin paska, kroppa natisi liitoksissaan ja muutenkin oli asioita, joihin en ollut itsessäni tyytyväinen. Tiesin myöskin, etten voi korjata kaikkia elämäni epäkohtia yhdellä kertaa. Kun tajusin tämän, tein itselleni 10-vuotissuunnitelman:

1. Lopeta unilääkkeiden käyttö.
2. Mene terapiaan.
3. Hankkiudu eroon alkoholista.
4. Ryhdy liikkumaan säännöllisesti.
5. Aloita saliharrastus.
6. Ryhdy syömään terveellisesti.
7. Opettele nukkumaan paremmin.

Kun listaa katsoo, tulee pakostakin aika uuvahtanut olo. Kaikkia asioita ei voinut tehdä kerralla, joten oli pakko palastella lista tärkeysjärjestykseen. Ensimmäiseksi saivat lähteä unilääkkeet. Burnoutin ja epäonnistuneen masennushoidon seurauksena jäin nalkkiin unilääkkeisiin, niinpä lopetin niiden käytön ns. cold turkey -metodilla. Hirveitä myrkkyjä.

Alkoholin poisjättäminen oli melko vähäeleinen tapahtuma. Esikoisen syntymän jälkeen en vain enää halunnut alkoholia elämääni, joten se jäi pois. Valitettavasti sosiaalinen elämä vähän kärsi, mutta sittemmin ei ole kyllä harmittanut. Tajusin myös, että useimmiten join vain siksi, että sietäisin sosiaalisten tilanteiden painetta ja idioottien seuraa. Ja päädyin sitten samalla itsekin olemaan idiootti.

Kun unilääkkeet ja alkoholi olivat häipyneet elämästäni, sydämentykytys tasaantunut ja muutenkin alkoi tuntua että ehkä en kuolekaan, menin terapiaan. Jos ihmettelet miksi, edellisessä kirjoituksessa mainittu viimeisin esimerkki on ihan omasta elämästä. Ensimmäiset kolme vuotta terapiasta tuntuivat lähinnä perslihasten leventämiseltä, mutta neljäntenä vuonna aloin jo huomata positiivisia vaikutuksia. Kognitiivinen psykoterapia toimii minun tapauksessani melkoisen hyvin. En pääsääntöisesti nimittäin kertoile itsestäni ihmisille kovin syvällisiä asioita, koska olen vähän liiankin hyvä väistämään itselleni kivuliaat ja hankalat aiheet. Terapeutin kanssa sellaista ongelmaa ei ollut, koska se ruoja vain istua pönötti hiljaa tuntikaupalla.

Muistan yhdenkin istunnon, jossa terapeutti vain odotti minun puhumistani 20 minuuttia. Se oli ihan jäätävää. Ensimmäistä kertaa elämässäni hävisin hiljaisuusleikin.

Terapian edistyessä sain kiinni myös fyysisen hyvinvoinnin merkityksestä, joten kolmisen vuotta sitten aloin käydä pitkillä kävelylenkeillä. Kävelylenkit ovat mitä mainioin tapa purkaa energiaa ja rauhoittua stressaavan päivän jälkeen. Ja koska minulla on ihan liian vähän aikaa, lenkit ovat myös oiva paikka kuunnella äänikirjoja ja podcasteja. Kilometrejä kertyy päivässä edelleen useita, vaikka en enää harpokaan päivittäisiä viiden kilometrin marsseja kuten aloittaessani.

Vähän yli vuosi sitten aloitin saliharrastuksen. Jännitti ihan saatanasti. Minulle oli jäänyt nuoruudestani hirvittävä trauma liikkumisen suhteen, joten tämä oli henkisesti kaikkein korkein kynnys. Ystävien vitt… tuen avulla selvisin kuitenkin ensimmäisistä kerroista ilman isompia kommelluksia. Ja koska halusin päästä mahdollisimman helpolla, palkkasin personal trainerin auttamaan perusliikkeiden kanssa. Nyt tulokset alkavat jo vähän näkyäkin, eivätkä hartiat enää mahdu lempipukuuni.

Tänään olen menossa kohdassa “ryhdy syömään terveellisesti”. Olen siis melkein pääsemässä 10-vuotissuunnitelmani päätepisteeseen. Matkalla on ollut kohtalaisesti takapakkeja ja hidasta etenemistä. Kun pitkäaikaiset tavoitteet tykyttävät takaraivossa, se on kuitenkin auttanut puksuttamaan kohti sellaista tulevaisuutta, jossa haluan elää.

Muutos ei koskaan ole mikään ulkoapäin tuleva taikasauvan tökkäisy. Se on sisältäpäin lähtevä pirun hidas prosessi, jonka jokainen lykkäyspäivä lykkää myös tavoitteiden toteutumista.