Teräsmies on terästä, rautamies on rautaa ja mun supervoima on perseestä

Tiedättekös, kun elokuvissa aina välillä näkee sellaisen efektin, miten joku sosiaalisesti vajaampi matemaattinen nero näkee mielessään kaavoja? No, mulla on samanlainen supervoima. En tosin näe kaavoja enkä ole superhyvä matikassa. Lisäksi olen yhtä kaukana nerosta kuin tomaatti sinapista. Ja oikeastaan olen ihan vitun rasittavaa seuraa läheisilleni juuri siksi. Eli en oikeastaan tiedä, onko kyseessä supervoima, vai enemmänkin superrasittavuus. Mutta anyway:

Se mitä näen, on todennäköisyyksiä. Tai enemmänkin niiden visualisoituja pahimpia lopputuloksia. Nassim Taleb puhuisi asiasta varmaan termeillä ”fat tails”. Aina, kun olen sanomassa tai tekemässä jotain, näen miten eteeni avautuu visuaalisesti kirkkaita polkuja. Niiden jokaisen päätepisteessä on joko visuaalinen mielikuva, tunne tai muistonomainen häivähdys menneisyydestä, joka on jo tapahtunut.

Jos esimerkiksi olen kävelemässä myrskytuulisella ilmalla metsäpolkua ja ajattelen, että voisin oikaista polulta, näen mielessäni itseni kaatumassa pimeässä metsässä silmämuna edellä katkenneeseen kannontynkään. Sitten kun kaivan lampun taskustani (kyllä, olen just se tyyppi, jolla on avaimenperässä pieni taskulamppu), mielikuva haalenee. Sen lisäksi mieleeni tulee yleensä kasa muitakin polkuja, jotka vaihtelevat päähän tippuvasta oksasta taskulampun säikäyttämään karhuun, joka liukastuu omaan jätökseensä.

Tai jos olen kauppakeskuksessa lasten kanssa, pääni hajoaa äänien lisäksi myös siitä, että hämisvaisto menee jumiin. Koska oikeasti melkein mitä vaan voi sattua, kun nappulat riehuvat kauppakeskuksessa. Nappulat voivat jäädä jumiin liukuportaisiin tai vessassa voi olla kirvesmurhaaja aloittamassa killingspreetään. Tiedän, että kyseessä on liskoaivojeni generoima alitajuinen varautumistila, mutta ei se tee siitä yhtään helpompaa. Siksi välttelen ihmisjoukkoja ja tilanteita, joissa on liian vähän pakoteitä ja liikaa liikkuvia osia.

Olen siis käytännössä koko valveillaoloaikani epävarmassa valmiustilassa. En voi sille mitään. Olen oppinut elämään sen kanssa, vaikka välillä se ajaa läheiseni melkein hulluksi. Olen se tylsä ilonpilaaja, joka ei lähde huvikseen metsään rymyämään ilman, että tiedän minne ollaan menossa. Olen se tunnelmantappaja, joka etsii aina exit-kyltit hotelleissa. Olen se rasittava tyyppi, joka ylivarautuu vähän kaikkeen.

En ole tosin tämän ominaisuuden kanssa yksin. Tapasin nuoruudessani Lapin korpimailla partamiehen, joka oli luonteeltaan samanlainen neuroottinen varautuja. Iltanuotiolla miehen kaverit kiusoittelivat häntä hieman, koska hänellä oli ulkomailla aina tapana pitää repussaan köyttä ja muuta tarpeellista. ”Ihan vaan, jos tulee tarve”. Miehellä oli muitakin vastaavia tapoja, jotka painoin mieleeni.

No, joitain vuosia sitten näin saman tyypin telkkarissa. Hän oli yksi Estoniasta selvinneistä. Ei varsinaisesti tullut yllätyksenä.

Kyse ei ole siis oikeasta supervoimasta, vaan todella syvälle tajuntaan iskostuneesta varautumistarpeesta. Tiedän myös, mistä se on syntynyt. Alkoholistin lapsena jouduin punnitsemaan sanani todella tarkkaan ja opin aika nopeasti miettimään, millaiseen lopputulokseen mikäkin asia luultavasti johtaa. Herkkyyden ja varovaisuuden yhdistelmä on vuosien varrella tiivistynyt realismin rajoittamaksi intuitioksi, jota olen voinut käyttää hyväkseni työelämässä ja bisneksessä. Se on myös yksi iso syy, miksi myin yritykseni viime vuonna. Todennäköisyys, että isosti paskoja asioita tapahtuu parin vuoden sisällä useampia, oli liian korkea.

Kaverini sanoi ystävällisesti, että kysyy minulta yleensä neuvoja, koska minulla on ”ne persereikälasit päässä”. Sanoisin, että aika osuva kuvaus.

Voiko Linkediniin laittaa kuvaukseksi ”My superpower is an asshole-vision”?