Terveisiä hallitukselle – yhden yrittäjän kokemuksia

Tämä on henkilökohtainen kertomus yrittäjän urastani. En haluaisi avata tätä valitusvirtenä, vaikka siihen se pakostakin osittain menee.

Olen ollut nyt yrittäjänä melkein yhtä pitkään kuin palkkatöissä, joten on kokemusta molemmista. Palkkatyö on pääosin turhauttavampaa ja tylsempää kuin yrittäminen, mutta se on turvallista. Aika harva palkkatyöläinen ymmärtää, kuinka pumpulista se työ loppujen lopuksi on. Työpaikan epävarmuus ahdistaa varmasti nykyään, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna yrittämisen epävarmuuteen. Työntekijällä on aina turvaverkko, yrittäjällä ei käytännössä ole mitään. Sitä ei ymmärrä, ennen kuin sen menettää.

Yrittämisessä taas on vapautta menestyä ja kämmätä. Vapautta olla hiljaa paikallaan tai puskea eteenpäin niin lujaa kuin lähtee. Vapautta vaihtaa suuntaa tai porskuttaa eteenpäin. Pieni mahdollisuus menestyä, iso riski epäonnistua.

Lähdin yrittäjäksi siksi, että halusin kokeilla siipiäni. Olin täysin kypsä työpaikkoihin, ja tiesin että parempaa ei tule, ellen itse sellaista rakenna. Päätin että jos yrittäminen ei onnistu, vaihdan kokonaan alaa. Hain jossain vaiheessa ennen yrittäjäksi ryhtymistä jopa levyseppähitsaajan koulutukseenkin, sen verran epätoivoinen olin (en päässyt, olin ylikoulutettu, vaikka en ollut edes valmistunut vielä yliopistosta). Onneksi lähdin yrittäjäksi.

Se oli täydellinen heittäytyminen, aivan sekopäistä näin jälkikäteen ajateltuna. Riski ja usko menestymiseen, ne ehkä kuvaavat tuon ajan fiiliksiä parhaiten. Irtisanoin itseni. Muutettiin asumisoikeusasunnosta Yo-kylän ahtaaseen kaksioon. Vedettiin kulut aivan minimiin. Minulla oli ainoastaan vanha kannettava, iso läjä velkaa ja kasa ajatuksia. Ei ensimmäistäkään asiakasta. Ihme, että vaimoni suostui siihen. Siinä se oli vaan vieressä ja antoi minun tehdä sen mitä täytyi. Vaati varmasti uskomatonta mielenlujuutta.

Edellinen työnantaja tilasi hetken hommia, se auttoi alkuun. Sitten jotain tapahtui. Jostain vanhat asiakkaat vuosien takaa olivat kuulleet, että olin freelancerina, ja ensimmäiset yhteydenotot tulivat. Se oli huumaava tunne, saada ensimmäiset kaupat. Siitä se lähti. Hiljalleen tuli lisää asiakkaita, opin vähän kirjanpidosta ja bisneksestä. Pari vuotta meni opetellessa. Hankin kirjanpitäjän, kun omat hermot menivät kirjanpidon ja verotuksen kiemuroihin. Vieläkin korpeaa sitä muistellessa. Suurin stressin aihe aloittavana yrittäjänä oli tunne siitä, että tekee varmasti jotain vahingossa väärin ja verokarhu syö pään, vie viimeisetkin tuhkat pesästä ja myy lemmikit saippuatehtaalle.

Ei se tunne nytkään vielä ole helpottanut, on vain pakko luottaa kirjanpitäjään ja muihin ammattilaisiin yksityiskohdissa. Ei tavallisella (tai no, en usko että olen edes siellä tylsimmässä päässä laatikon veitsikokoelmaa) yrittäjällä ole mitään mahdollisuutta ymmärtää verotuksen kiemuroita. Se on yksi isoimmista asioista, jota tässä maassa täytyisi helpottaa.

Vuokrasin toimistokopin. Oli helpompi jättää työt työpaikalle, ja sai vähän ammattimaisempaa otetta yrittämiseen. Vuoden istuin yksin, sitten muutin isompaan kun päätin, että kasvaa pitää, jos meinaa ikinä lomille päästä. Kuten moni muukin aloittava yrittäjä, arvelin että palkkaamalla lisää ihmisiä voisin itse keskittyä kattoon syljeskelyyn.

Kuinka väärässä sitä olikaan.

Aikaisemmin oli ollut ihan riittävästi stressiä kauppojen saamisesta ja arkityöstä sekä lakikiemuroista, nyt mukaan tulivat johtamisen haasteet ja nouseminen työnantajan rooliin. Aika nopeasti huomasin, että olen ihan uskomattoman paska johtaja. Vaikka jotenkin alitajuisella tasolla tajusin, että hoidin monta asiaa varmasti paremmin kuin aikaisemmat esimieheni, olin silti kuin varsa liukkaalla jäällä. Tuli kämmättyä pariin kertaan ihan kunnolla ja pinna oli tiukalla, kun rahaa piti saada palkkoihin.

Kuvioihin tuli mukaan TES, ja se avasi oman matopurkkinsa. TES on ajatuksena kaunis, mutta se on kyllä yhtä pissaa ja kakkaa pienelle yritykselle, joka vielä vetää ensimmäisiä epätoivoisia henkäyksiään. TES:n ehtoihin ei ole yrittäjällä mitään sanottavaa — se sanellaan isompien liittojen toimesta, ja sen päätarkoituksena on huolehtia keskisuurten ja suurten yritysten työntekijöiden saavutetuista eduista. Siksi tuponeuvottelut (tai millä nimellä sitä kutsutaankaan) korpeavatkin pienyrittäjiä. Neuvottelujen tarkoituksena on vain sopia siitä, kuinka paljon palkkaa nostetaan ja mitä etuja lisätään. Joustamisella nykyisessä retoriikassa tarkoitetaan sitä, että palkkoja korotetaan, mutta ei ihan niin paljoa kuin halua olisi. Yritysten kustannukset taas nousevat, mutta kilpailu on kireämpää ja ihmiset ja yritykset haluavat maksaa vähemmän kuin aikaisemmin. Ilkeä yhtälö, joka kaataa heikompia ja huonompia yrityksiä. Juuri niitä työpaikkoja, joita tähän maahan kaivataan.

No, onneksi kasvukipujen jälkeen asiat tasaantuivat. Opin löysentämään hieman pääpantaa, vaikka systeemi tuntuukin kusevan pienyrittäjän muroihin ihan urakalla. Keskityin myymiseen ja yritin tehdä kaiken oikein™. Yleensä se riitti, välillä ei. Tasapaino oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen löytyi, ja opin hyväksymään TES:n osana elämää, kuten verotuksenkin. Onneksi työntekijöillä riitti ymmärrystä ja kärsivällisyyttä siirtymävaiheen kämmeihin. Siirryttiin yrityksenä seuraavalle stepille.

Jouduin myös päästämään ihmisistä irti vaikeassa taloustilanteessa. Se oli kova pala, toiseksi vaikein asia jota olen elämässäni joutunut tekemään. Tärisin horkassa öisin vielä viikkoja sen jälkeen. Tiesin että olin tehnyt oikein, mutta ei se helpottanut oloa. Olin melko yksin tunteideni kanssa. Esimies ei saa olla heikko, eikä varsinkaan tuoda omia tunteitaan esiin moisissa tilanteissa. Ei voi puhua suutaan puhtaaksi. Pään kiinni pitäminen onkin ollut yrittämisessä yksi vaikeimmista taidoista oppia.

En edes osaa kunnolla kuvata, miten ahdistavia tunteita yrittäjänä olen joutunut kokemaan. Valvotut yöt, voimattomuuden tunteet, ahdistuneisuus, aiheelliset ja aiheettomat pelot, epävarmuus, yksinäisyys… lista on pitkä ja skaala on laaja. En ole myöskään ainoa. Pari tuntemaani nuorta yrittäjää paloi loppuun. Toinen on edelleen vahvalla lääkityksellä ja tuskin on työkykyinen vielä pitkään aikaan. Toinen downshiftasi työntekijänsä pihalle ja katkaisi samalla stressikierteensä. On näitä. Matkalle uupuneiden yrittäjien raadoista ei puhuta startup-kiimaisissa herätyskokouksissa.

Ei yrittäminen tietenkään pelkkää verta ja hikeä ole. Parhaimmat hetket ovat sellaisia, kun asiakas soittaa ja kiittelee, tai kuulen myöhemmin että “kylillä puhutaan hyvää.” Kun asiakkaat rakastavat, työntekijät kehuvat ja kilpailijat pelkäävät. Synkimpinä hetkinä olen lohdutellut itseäni, että ainakin tarjoan työpaikan monelle mahtavalle tyypille, ja he ovat muodostaneet yhteisön jossa viihtyvät ja saavat hienoja asioita aikaiseksi. Ja että vastaan kaikesta vain itselleni. Ja että tuon tähän yhteiskuntaan enemmän hyvää kuin vien. Ja että pystyn elättämään perheeni. Rikastumisesta en enää edes haaveile, se ei tunnu realistiselta Suomessa.

Entä mikä on viestini hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille? Hävetkää.

Suurin osa tämän maan uusista työpaikoista syntyy kokoluokaltaan yritykseni kaltaisiin (ja vähän isompiin) yrityksiin, ja siitä huolimatta retoriikka ja päätökset pyörivät isojen järjestöjen ja yhtiöiden ehdoilla. Päätökset ovat epäloogisia ja ailahtelevia. Päätöksien tuloksia ja vaikutuksia arkeen ei voi ymmärtää ilman lakimies- ja taloushallinnon ammattilaisarmeijaa. Ei sellaiseen ole pienillä yrityksillä varaa tai aikaa.

Tekemänne toimenpiteet ovat liian pieniä ja liian nimellisiä, jotta niistä olisi mitään konkreettista hyötyä. Pelkäätte enemmän oman poliittisen uranne kuin Suomen tulevaisuuden puolesta. Haluatte lisää yrityksiä työllistämään, mutta samalla luotte edellytyksiä yhteiskunnalle, jossa on kannattavampaa jäädä kotiin kaivamaan nenäänsä kuin mennä töihin tai työllistää.

Uskon silti, että maahan syntyy uusia ja kilpailukykyisiä yrityksiä, joiden luomilla verotuloilla vaihdetaan teidänkin vaippanne joskus tulevaisuudessa. Päätöksistänne huolimatta.

Hyvää yrittäjyyden päivää!