Tule takaisin, Arda!

Tällä kertaa kyseessä on vähän erilainen ja pidempi postaus somesta ja keskittymiskyvystä (olen pohtinut suhtautumistani someen aikaisemminkin, ks. kirjoitukset 1, 2, 3 ja 4).

Havahduin pari päivää sitten erikoiseen ilmiöön. Olin lähettänyt vaimolleni useita Instagram-keloja (sekoilevat pandat ovat oikeasti hauskoja!), ja hetken kuluttua vaimoni kommentoi jotain kelaan liittyvää yksityiskohtaa. Minulla löi aivan tyhjää. Vaikka kuinka pinnistelin, en saanut palautettua mieleeni yksityiskohtaa kelasta, jonka juuri äsken olin itse lähettänyt.

Lukemisestakin on tullut nahkeampaa.

Eräs tärkeimmistä persoonaani vaikuttaneista kirjoista oli J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tolkienin luoma maailma, Arda, on eräs rikkaimmista fantasiatodellisuuksista joita kukaan on luonut tähän päivään mennessä. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että Tolkienin ansiosta koko fantasiagenre on yleensäkään olemassa.

Luin Tarun sormusten herrasta ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, ja olen lukenut sen läpi useampaan kertaan elämäni aikana. Mieleni vaelsi lukemattomia öitä Tolkienin luoman maailman varjoisissa metsissä. On hankala kuvata, miten syvälle sieluun Tolkienin kirjoittamat sanat upposivat. Teoksen aiheuttamat kokemukset vaikuttavat tänäkin päivänä siihen, miten suhtaudun esimerkiksi luontoon ja meitä ympäröivään maailmaan.

Yritin lukea LOTRia pari viikkoa sitten uudestaan. Huomasin, että ajatukseni alkoivat harhailla yllättävän nopeasti aivan alkumetreillä. Tarina on edelleen mukaansatempaava, mutta nyt lukeminen oli jotenkin... uuvuttavaa. En päässyt kovin pitkälle, kun oli jo pakko lopettaa.

Luen edelleen toki paljon, mutta nuorempana luin kirjoja huomattavasti enemmän. Myönnän toki, että nuorena minulla ei ollut hirveästi vaihtoehtoja. Leikkikaluina ei ollut tietokoneita vaan lähinnä kiviä ja taskulaskin, joten kirjojen lukeminen oli luontainen valinta viihteen näkökulmasta. Niinpä ahmin aikanaan Kuopion maakuntakirjaston nuorten osaston tyhjäksi, ja kirjaston henkilökuntakin tunsi minut naamalta. Voi siis sanoa, että lukeminen on aina ollut minulle sekä helppoa että tärkeää.

Paitsi nyt.

Siinä missä aikaisemmin pystyin keskittymään varsin vaivattomasti kokonaisen kirjan lukemiseen yhdeltä istumalta, nyt on hyvä jos pystyn lukemaan kaksi pidempää lukua putkeen.

Keskittymiskykyni on heikentynyt muutenkin.

Kokeilin esimerkiksi jonkun aikaa sitten lopettaa digitaalisten uutisten seuraamisen tilaamalla paperilehden. Vaikka paperilehti olikin miellyttävämpi lukea kuin esimerkiksi jatkuvasti mainoksia silmille syytävät digilehdet, päivän hesari oli kuitenkin joka päivä yhtä paksu. Vaikka maksoin omasta mielestäni sanomalehdelle uutisten seulomisesta ja kuratoinnista, uutisten määrä pysyi vakiona. Toisin sanoen, sanomalehti toimi aivan samalla logiikalla kuin sosiaalisen median palvelut: tavoitteena tuntui olevan maksimoida mainosten silmäilyyn käytetty aika, riippumatta siitä, oliko maailmalla oikeasti noteerattavia uutisia vai ei.

Tässä kohtaa joku vääräleuka voisi tietenkin ajatella, että keskittymiskyvyn haparoitumisen syynä on vanhuus. Se voi olla hyvinkin totta, mutta olen huomannut keskittymiskyvyn puutteen myös muissa aikuisissa ja omissa lapsissani. En ole tietenkään päästänyt pikkuriiviöitä someen (somen haitat erityisesti kehittyville aivoille ovat jo tiedossa), mutta tubettajien kommellukset, tietokonepelit ja kavereiden kanssa katsotut lyhytvideot kietovat kaikenikäiset pauloihinsa vaikka niitä kuinka yrittäisi rajoittaa. Vastapainoksi kannustamme tietenkin nappuloita lukemaan kirjoja niin paljon kuin he vain jaksavat. Vaikka Tolkien ei välttämättä lapsia ikinä kiinnostaisikaan, on paljon tärkeämpää, että he yleensäkin lukevat jotain.

Keskittymisvaje vaikuttaisi olevan laajempi yhteiskunnallinen ongelma.

Karkeasti yleistäen, mitä enemmän ihmiset käyttävät sosiaalista mediaa, sitä vaikeampaa keskittyminen on. Somepalveluiden tarkoituksena ei tietenkään ole luoda syvällisiä kontakteja ihmisten välillä, vaan laukaista käyttäjissä mahdollisimman addiktoivia dopamiinireaktiota. Somejättien näkökulmasta on olennaista, että ihminen viihtyy palvelussa mahdollisimman pitkään mainostulojen maksimoimiseksi. Ei siis ihmekään, että somepalveluita selatessa aika tuntuu suorastaan liitävän.

Mutta mitä tästä sitten seuraa?

Jos keskittymiskyky herpaantuu, ihmiset eivät enää jaksa kuluttaa vaikeampaa sisältöä. Tällaisessa mediaympäristössä se, joka ilmaisee ajatuksen mahdollisimman yksinkertaisesti ja mielellään hauskan lyhytvideon muodossa, yleensä voittaa ajatusjohtajuuden – toki tässä "ajatusjohtajuus" on vähän sama kuin kutsuisi sähköhammasharjaa lakaisukoneeksi.

Keskittymiskyvyn näkökulmasta ei siis kannattaisi tietoisesti ainakaan tuhota sitä tuhlaamalla aikaansa somessa. Väittäisin, että olen aikani suojelemisessa melko hyvä. Pidän fanaattisesti huolta siitä, että erilaisten ohjelmien ilmoitukset eivät häiriköi keskittymistäni. En vastaile sposteihin heti kun ne tulevat. En roiku tarpeettomasti sosiaalisessa mediassa – tai ainakin luulin niin, kunnes taas vilkaisin iPhonen ruutuaikayhteenvetoa:

Ehheheh. Viime viikolla minulla meni pelkästään X:n selaamiseen 8 tuntia.

Jösses.

Jöö-ses.

Kahdeksan tuntia? Se on yksi työpäivä – ja mun työpäivät eivät todellakaan ole yleensä edes noin pitkiä.

Ei mikään ihme, etten jaksa keskittyä kunnolla edes hengittämiseen.

Helpoin ratkaisu keskittymiskyvyn parantamiseksi tietenkin on vähentää omaa somenkäyttöä. Yksityiselämässä se onnistuu vielä melko helposti: sen kun asentaa Opalin ja keksii muuta tekemistä. Ja vaikka lasten harrastus- ja kouluryhmät puskevatkin erilaisia ilmoituksia älyluuriin jatkuvalla syötöllä, somesta voi pääsääntöisesti pysyä irti niin halutessaan.

Oman ongelmansa yhtälöön kuitenkin tuo yrittäminen. Jos leipä on kiinni uusien asiakkaiden hankkimisesta, se yleensä vaatii aktiivista näkymistä somessa.

Vai vaatiiko? Eihän somessa näkyminen kuitenkaan vaadi somessa olemista. Somen kuluttaminen on täysin oma valinta.

Tässä kohtaa luulen, että moni kaltaiseni yrittäjä kapsahtaa ajatuksissaan karikolle. Ajatus menee jotenkin niin, että koska somepalveluiden kautta saa asiakkaita, siellä pitää roikkua sitten vapaa-ajallakin. Ja koska yrittäjät ovat pääsääntöisesti ahnaita kitupiikkejä, itselleen on helppo perustella, että somessa maleksiminen on melkein kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Noin ne addiktin varmaan perustelevat valitsemansa aineen kulutustottumuksia.

Tälle paras vasta-argumentti on tietenkin se, että aina on joku, jolle ns. #socialselling toimii todella hyvin. Itselle tulevat suorilta mieleen esimerkiksi Katja Kurkinen (vakuutukset, myös mun firman) ja Jan Porema (valaisinratkaisut, en ole asiakas). Kun johtopaikan kanavassa saa, siitä ei tietenkään kannata päästää irti. Hieman esimerkiksi säälittää sen raukan työmäärä, joka yrittää alkaa myydä vakuutuksia X:ssä tai Threadsissa.

Mutta vaikka somen käyttäminen myyntityössä ja markkinoinnissa toimisikin jollekin hyvin, se ei tarkoita sitä, että sama toimisi suurelle enemmistölle. Jos ei voi olla paras, ei välttämättä kannata edes kisata. Tietyllä tavalla someaktiivisuutta voi verrata osakepoimintaan: aivan kuten osakemarkkinoillakin, myös huomiomarkkinoilla voittajia on rajattu määrä. Osakkeiden poiminta on järkevää juuri sille joka voittaa, mutta ongelma on, että voittajaa ei voi arvata etukäteen. Todennäköisyys indeksin voittamiselle on niin pieni, että suuren enemmistön ei kannata edes yrittää hakata indeksiä.

Ongelman voi oikeastaan tiivistää seuraavanlaiseen kysymykseen:

onko kaltaiseni yrittäjän järkevämpää käyttää aikaa sosiaalisessa mediassa roikkumiseen, vai keskittyä sisällöntuottamiseen ja maksaa sisällön levittämisestä samaisille palveluille?

Tietenkään kysymystä ei ole kovin helppoa testata. Jos se olisi yksinkertaista, erilaiset markkinointitoimistot varmaan esittelisivät näitä rahanvuolemistilastoja joka tuutista.

Takapuolituntumalla arvelisin, että on järkevämpää antaa Metalle mieluummin euroja kuin keskittymiskykynsä. Jos ajattelee asiaa tuntikustannusten näkökulmasta, somessa roikkuminen tulee itselleni kalliiksi. Omalla hinnastollani mitattuna tuo viime viikon 8 tuntia tarkoittaa useamman tonnin hassaamista aivan turhanpäiväiseen.

Argh.

Kysyin tietenkin asiaa itseäni viisaammilta sekä X:ssä, linkkarissa että Facebookin Markkinointiryhmässä:

Kysymys markkinointiammattilaisille:

Mun hypoteesi on, että somen käytöstä ja aktiivisesta someosallistumisesta ei ole lähellekään yhtä suurta hyötyä vaivaan nähden B2B-liidien hankkimisen näkökulmasta jos sitä vertaa maksettuun mainontaan, ellei satu olemaan oman nichen ykkönen. Tällöinkin se vaatii päivittäistä ja systemaattista aktiivisuutta. Oletuksena tässä myös, että ajankäytöllä on taloudellinen vaihtoehtokustannus.

Onko joku testannut tätä ajatusta jotenkin Suomen markkinoilla?

Vastauksia tuli hieman nahkeasti, eikä kukaan näyttänyt testanneen ajatusta tosissaan. Jotenkin tuntuu olevan itsestäänselvänä koettu tosiasia, että sosiaalisessa mediassa täytyy olla aktiivinen hälisijä, jos mielii pärjätä.

Huokaus.

Ei kai tässä sitten muu auta kuin alkaa itse kokeilla, kumpi malli toimii paremmin.

Kun ajattelen keskittymiskykyni ottamaa kolausta, koen lievää melankolisuutta. En tiedä mitä kaikkea minun täytyisi tehdä, että saisin keskittymiskykyni takaisin. Siitä olen kuitenkin varma, että Tolkienin Arda ei löydy uudestaan jostain somepalveluiden syövereistä.

Jos tämän tekstin lukeminen jostain syystä tuntui hankalalta, ehkä sinunkin keskittymiskykysi on kokenut saman kohtalon kuin omani?