Uhriutuminen ei ole sankaruutta
Viime aikoina meitä yrittäjiä on vituttanut kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä. Syystäkin. Vuosikymmenen verran jatkunut rakenteellisten ongelmien ja hyvinvointiyhteiskunnan valuvirheiden kasaantuminen ovat jättäneet jälkensä yrittäjien kollektiiviseen psyykeen. Sitten loppuvuonna 2019 alkoi taantuma, ja korona viimeisteli kuvion. Tai niinhän sitä luulisi.
Juuri kun yrittäjät saivat vedettyä ninjaliinat otsalle ja työhanskat käteen, poliittisesti motivoitunut kiusaamiskampanja #430miljoonaa alkoi. Samaan aikaan kun moni yritys taistelee konkreettisesti olemassaolostaan – ja yleensä siinä on vaakalaudalla koko yrittäjän perheen taloudellinen tulevaisuus – sen päälle vielä vittuillaan ja halutaan kiristää jo entuudestaan kireää verotusta.
Ei ihme, että suoni katkeaa. Vähemmästäkin. Yrittäjien Facebook-ryhmät ja Twitter ovat olleet täynnä kiukkua ja epätoivoa.
Yksi asia kuitenkin pistää ikävällä tavalla silmään. Nimittäin uhriutuminen.
Uhriutuminen on infantiilia ja noloa. Siinä missä vuosikymmenet on kuunneltu milloin minkäkin ryhmän kovaäänistä loukkaantumista ja uhriutumista, nyt kuoroon ovat liittyneet yrittäjät. Itketään ja valitetaan saaduista tai saamattomista tuista. Uhriudutaan tehdyistä tai tekemättömistä päätöksistä. Ollaan kateellisia toisille yrittäjille. Ei näin.
Kukaan ei tule paijaamaan maassa makaavaa yrittäjää. Lähestyvä ihmisvarjo ei ole huolestunut ohikulkija, vaan se on ay-jyrä, joka vie ensin lompakkosi ja sitten potkaisee sinua kiitokseksi päähän. Älä jää maahan makaamaan ja odottamaan.
Mikä sitten auttaa?
Otan avuksi pienen palan stoalaisuutta. Tämä oivallus on auttanut minua käsittelemään vitutusta ja ahdistuneisuutta jo useamman vuoden:
On hyvin vähän asioita, joihin oikeasti voimme itse vaikuttaa. Emme voi vaikuttaa siihen, millainen keli on ulkona, ketä onni suosii ja ketä ei. Emme voi vaikuttaa siihen, miten meitä kohdellaan. Emmekä todellakaan voi vaikuttaa koronan tyyppisiin vitsauksiin. Ainoa asia, johon oikeasti voimme vaikuttaa, on oma suhtautumisemme asioihin. Se vaatii usein työtä, itsevastuuta ja joskus fyysistäkin hikeä, mutta se on mahdollista.
Samaan aikaan on helppo todeta se tosiasia, että suurin osa pahasta mielestä syntyy muiden ihmisten käytöksestä ja ympäristön aiheuttamista ongelmista. Valtaosa näistä asioista on kuitenkin sellaisia, että meillä ei ole niihin mitään kontrollia – ainoastaan siihen, miten itse suhtaudumme niihin.
Tämä on oikeasti aika voimauttava ajatus. Se tarkoittaa, että voimme itse valita, olemmeko uhreja vai emme.
En haluaisi, että yrittäjät alkavat kilpailla uhriutumisen olympialaisissa. Siinä kisassa on paljon kokeneempia ja taitavampia kilpailijoita, joiden retoriikkaa ja työkalupakkia on hiottu jo vuosisadan verran. Sitä kisaa ei vain voi voittaa.
Kukaan ei auta sinua, ellet auta itseäsi.