Vähän liian jännittäviä aikoja
Blogissa on ollut vähän hiljaista viime aikoina. Syynä ei ole ollut laiskuus, vaan en ole vain tiennyt miten kirjoittaisin yhdestä hieman hankalasta aiheesta. Aloitin nimittäin kuntosaliharjoittelun viime vuonna, ja se oli mitä erinomaisin päätös. Kunto kohisi nousten, lihasmassaakin tuli lisää ja muutenkin stressikäyrät kääntyivät laskuun. Vahva suositus.
Ja sitten murtui selkä. Siis oikeasti. Salilla. Sen ei pitäisi olla edes mahdollista. Niin kuitenkin kävi, vaikka alussa epäilinkin että kyseessä oli joku pieni revähdys. Magneettikuvauksessa paljastui suhteellisen harvinainen sairaus, joka vaikuttaa selkärangan kehitykseen murrosiässä. Se ei toki ole kuolemaksi eikä enää etene, mutta selittää pari asiaa. Kuten että miksi minulla on aina ollut kipeä selkä ja korppikotkan ryhti. Tavallaan ihan lohduttavaa tietää, että ei ole ihan kokonaan syypää kaikkeen.
Kuulun näköjään myös siihen promillen vähemmistöön salikansasta, joka oikeasti tykkää syväkyykyistä — ja nyt näyttää siltä, että niitä ei välttämättä saa tehdä vähään aikaan.
Mutta sitten osuikin kohdalle vielä rosvosektori.
“Sun keuhkossa on jotain.”
Uudessa magneettikuvassa paljastui samassa yhteydessä löydös keuhkosta. Lääkärikieleltä käännettynä se tarkoittaa suunnilleen “mikähän tää on, pitäisköhän tuolle tehdä jotain?” ja “miks toi selkä murtui, kun ei ton taudinkaan pitäisi sitä aiheuttaa”. Tiesin että tällaisia uutisia voi odottaa sitten joskus kun on oikeasti Wanha. En kuitenkaan ihan odottanut, että joutuisin säikkymään syvällisesti vielä kun ikää on mittarissa alle 40 v.
Tuollainen uutinen pysäyttää. Se on oikeasti kuin nyrkki vatsaan. Ongelmien mittaluokat hakeutuvat kokonaan uusiin uomiin. Samanlainen skaalamuutos tapahtui, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Aikaisemmin kuvittelin tietäväni mitä rakkaus tarkoittaa, mutta olin oikeassa vain osittain: rakkaus tunteena oli ihan oikea, mutta en tiennyt mikä on skaalan yläraja. Kun oma esikoinen rääkyi ensimmäistä kertaa sylissä, skaala hyppäsikin ihan eri kokoluokkaan. Tässä kävi samalla tavalla. Ihan pikkuasiat eivät enää tuntuneet missään.
Kakkoskierrokselle
Löydöksestä on nyt vähän yli neljä viikkoa. Sain tänään pitkään odotetun puhelinsoiton (tiesittekö, että tuollaiset uutiset kerrotaan puhelimitse? Siis oikeasti, voi jösses mikä käytäntö…), ja nyt helpottaa. Tilanne ei ole läheskään niin paha kuin pelättiin, ja saattaa olla että selvisin säikähdyksellä. Isolla sellaisella. Hiukan on silmäkulmat kosteina meidän perheessä juuri nyt.
Vaikka tällä kertaa väistinkin luultavasti luodin, jäin silti miettimään, että mitä seuraavalla kerralla? Sain asiakk- siis potilaana maistaa, millaista on olla järjestelmän potkittavana. Hoito oli itsessään varmasti hyvää, mutta jonotusaika oli sietämättömän pitkä: 4 viikkoa on pitkä aika odotella tuomiota. Hoitohenkilökunta oli pääasiallisesti hienoa väkeä, mutta julkisella puolella tunsi olevansa koko ajan vain hiekkaa lattialla. Käytös oli pahimmillaan ylimielistä, parhaimmillaan asiallista. Siitä jäi vähän surullinen olo.
Vakuutuin tämän kokemuksen seurauksena siitä, että yrittäjänä paras suoja tulevaisuuden kannalta ei ole pelkkä vakuutus tai asiallisen kokoinen YEL-maksun suuruus. Paras suoja yrittäjälle ja yrittäjän perheelle on saatanallinen kasa riihikuivaa rahaa, jotta voi lentää tarvittaessa jonnekin, jossa hoitoon pääsee heti. Käteistä ymmärretään laadukkaissa yksityissairaaloissa, ja silloin ei ole riippuvainen kulloisenkin poliittisen järjestelmän hallintohimmeleistä.
Päällimmäisiä tunteita tällä hetkellä ovat kuitenkin kiitollisuus, ahdistuneisuus ja lämpö. Järkytyin, miten paljon sain tukea, ja miten tärkeitä ystäviä minulla on. Kiitos teille ❤!